Sibelius-monumentti
Sibelius-monumentti on Eila Hiltusen tekemä haponkestävästä teräksestä valmistettu veistos Helsingin Töölössä Sibeliuksen puistossa.
| Sibelius-monumentti | |
|---|---|
 Presidentti Urho Kekkonen ja taiteilija paljastustilaisuudessa. |
|
| Nimi | Sibelius-monumentti |
| Tekijä | Eila Hiltunen |
| Valmistumisvuosi | 7. syyskuuta 1967 |
| Taiteenlaji | Kuvanveisto ja julkinen taide |
| Teostyyppi | Veistos, monumentti ja muistomerkki |
| Materiaali | Ruostumaton teräs |
| Korkeus | 850 cm |
| Kokoelma | HAM Helsingin taidemuseo |
| Sijainti | Sibeliuksen puisto |
| Koordinaatit | 60°10′55″N 24°54′48″E / 60.18206°N 24.913342°E |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Veistos painaa 24 tonnia, ja siinä on yli 600 putkea. Monumentti on 8,5 metriä korkea, 10,5 metriä pitkä ja 6,5 metriä syvä. Se on Helsingin suosituimpia veistoksia ja tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä.[1]
Abstrakti teos nähdään usein urkupillistönä. Sen katsotaan kuvaavan hyvin Jean Sibeliuksen suurimuotoista sinfonista musiikkia, mutta silti siitä voi erottaa myös pieniä yksityiskohtia.[2]
Katsoja voi kulkea teoksen sisällä ja synnyttää kaikuja ja ääniä sen onkaloissa. Veistos yhdistyy kauempaa katsottaessa ympäröivien puiden ja kallioiden muotoihin.[1]
Syntytausta
muokkaaJoulukuussa 1957 perustettu Sibelius-seura julkisti vuonna 1961 valtakunnallisen kilpailun Sibelius-monumentin suunnittelemiseksi. Tavoitteena oli, että työ olisi voitu paljastaa Sibeliuksen syntymän satavuotisjuhlavuoden kuluessa vuonna 1965. Patsas valmistui kuitenkin vasta vuonna 1967. Suurin osa hankkeen rahoituksesta saatiin seuran järjestämän laajan kansalaiskeräyksen avulla, mutta myös valtion tuki oli merkittävä.[3][4]
Toivo Jaatinen voitti Säveltäjämestari-luonnoksellaan monumenttikilpailun. Tuota teosta ei kuitenkaan toteutettu, sillä kaksi kuukautta myöhemmin palkintolautakunnan puheenjohtaja professori L. A. Puntila soitti jälleen Jaatiselle ja kertoi, ettei hänen voittajatyötään toteuteta. Kesän 1961 veistoskilpailuun oli osallistunut kaikkiaan 50 kipsiluonnosta.[5][6] Viiden palkitun teoksen kesken järjestettiin jatkokehittelykierros, jossa päädyttiin Eila Hiltusen Credo-ehdotuksen jatkokehitelmään. Kilpailun jatkokierroksen voitti Eila Hiltunen ehdotuksellaan Passio Musicae.[5][1]
Vastaanotto
muokkaaKilpailun saama julkisuus oli valtava aikana, jolloin abstraktia ja esittävää taidetta oli tapana asetella vastakkain. Kohun seurauksena Hiltunen lisäsi teokseen Sibeliuksen kasvoreliefin, joka sijaitsee varsinaisen monumentin vieressä kallion päällä. 7. syyskuuta 1967, jolloin monumentti paljastettiin, Ilta-Sanomat kirjoitti otsikolla "Kallis, kiistelty Sibelius-monumentti": "Tänään paljastetaan Sibeliuspuistossa kuvanveistäjä Eila Hiltusen luomus, jota tänään kutsutaan monumentiksi – muutama vuosi sitten sitä pidettiin peltihäkkyränä tai epämuodostuneena urkupillistönä." Lehti tunnusti teoksen upeuden ja ennusti, että monumentista tulisi "ainutlaatuinen matkailunähtävyys, jonka arvon ainakin Helsingin kaupunki voi vielä laskea rahassa".[6]
Eila Hiltunen kertoi itse myöhemmin, että monumentin ympärillä pyörinyt kohu oli hänelle henkisesti erittäin raskas kokemus. Hiltusen luonnos julistettiin monelta taholta huijaukseksi, kansalliseksi skandaaliksi sekä Sibeliuksen ja isänmaan häpäisyksi. Hiltusen kotiin tulvi haukkumakirjeitä ja -kortteja, joita olivat kirjoittaneet monet arvovaltaisetkin henkilöt. Lisäksi teoksen neljä vuotta kestänyt hitsaaminen hatarassa, talvisin pakkaselle menevässä parakissa oli taiteilijalle ankara fyysinen koettelemus. Hitsauskaasujen hengittäminen aiheutti hänelle kroonisen keuhkoputkentulehduksen. Taiteilijalle luvatun palkkion maksamisessakin oli ongelmia. Veistoskilpailun järjestänyt Sibelius-seura sijoitti kansalaiskeräyksen tuoton osakkeisiin, joiden arvo romahti. Hiltusen palkkiota leikattiin sillä tekosyyllä, että teos oli "epäpopulääri". Monumentin paljastustilaisuudessa presidentti Urho Kekkonen ja muut kutsuvieraat sekä sitä television välityksellä seuranneet katsojat näkivät avoimesti itkevän taiteilijan.[7]
Vuonna 1979 Hiltunen kirjoitti: ”Teokseen liittyvät luomisen tuskat, vastustus, vaikeat työolosuhteet ja nuiva vastaanotto ovat jättäneet niin kipeän kohdan mieleeni, että mikään jälkeenpäin tuleva ylistys, ulkomailta tuleva palkinto tai kunnianosoitus tai valtionpäämiesten huomio – – ei ole pystynyt pyyhkimään mielestäni näitä ikäviä kokemuksia.”[7] Kun Hiltunen vuonna 2000 vastaanotti hänelle myönnetyn taiteen Suomi-palkinnon, hän totesi Helsingin Sanomien haastattelussa jääneensä kotimaassa paitsioon, vaikka hän oli saanut runsaasti tunnustusta ulkomailta: ”Suomalaisessa miesvaltaisessa ammattikunnassani oli vaikeata kohdata nuori nainen, josta oli tullut maailmankuulu.”[6]
Sibelius-monumentti on nykyisin yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Sitä käy katsomassa vuosittain noin puoli miljoonaa kävijää.[8]
Versiot
muokkaa
Hiltunen teki teoksesta useita tutkielmia ennen lopullisen teoksen valmistumista. Vuonna 1967 valmistuivat miniatyyri Sibelius-monumentista Unescon päämajan luo Pariisin ja yksityiskohta Sibelius-monumentista Montrealin kaupungille. Myöhemmin, vuonna 1983, Sibelius-monumentista pystytettiin luonnos YK:n päämajan edustalle New Yorkiin.[9] Vuoden 1967 Montrealin maailmannäyttelyssä esillä ollut Sibelius-monumentin pienoismalli on kadonnut.[7]
Ateneumin taidemuseo hankki vuonna 2004 Hiltusen kilpailuehdotuksen Passio Musicaen vuodelta 1961. Hopeoidusta teräksestä tehdyn pienoismallin korkeus on 61,5 cm, ja se on teoksen luonnos suhteessa 1:15.[2]
Veistos muussa kulttuurissa
muokkaaMonumentti esiintyi Marvelin Ihmeneloset-sarjakuvassa vuonna 1968 Negatiivisella Vyöhykkeellä (Fantastic Four Annual nro 6).
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Sibelius-monumentti Julkiset veistokset. Helsinki: Helsingin taidemuseo. Arkistoitu 4.9.2017. Viitattu 24.3.2012.
- ↑ a b Ahtola-Moorhouse, Leena: ”Eila Hiltunen: Passio Musicae”, Ateneum-opas, s. 127. (Toimittanut Timo Huusko) Valtion taidemuseo, 2007. ISBN 978-951-53-2994-3
- ↑ Seuran historiaa, Sibelius-Seura 50 vuotta Sibelius-Seura. Sibelius-Seura. Arkistoitu 12.6.2018. Viitattu 4.8.2017.
- ↑ Sibelius-monumentti. Helsingin taidemuseo. Viitattu 6.9.2017.
- ↑ a b Arkistoitu kopio 8.12.2015. nurmijarvenuutiset.fi. Arkistoitu 30.3.2019. Viitattu 2.8.2018.
- ↑ a b c Heino, Mikko: Kallis ja kiistelty monumentti. Ilta-Sanomat 2.9.2017, Plus-liite s. 16. Sanoma Media Finland.
- ↑ a b c Maisalmi, Joel: Inhokki muuttui ikoniksi. Aamulehti 3.9.2017, s. B 24–27. Alma Media Finland.
- ↑ Parkkinen, Pia: Sibelius-monumentin taiteilija sai vihat päälleen ja ulostetta postissa. Yle Uutiset: Patsaat ja muistomerkit. 3.9.2017. Yleisradio. Viitattu 4.9.2017.
- ↑ Eila Hiltusen CV. Didrichsenin taidemuseo. Viitattu 30.1.2011. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
Kirjallisuutta
muokkaa- Karjalainen, Tuula ym.: Eila Hiltusen Sibeliusmonumentti, Passio Musicae. (Helsingin kaupungin taidemuseon julkaisuja, 55) Helsinki: Helsingin kaupungin taidemuseo, 1998. ISSN 0358-7843 ISBN 951-8965-31-5