Raastuvanoikeus

Raastuvanoikeus (lyhenne RO^[1], ruots. rådhusrätt tai rådstuvurätt, suomen puhekielessä usein rosis) oli Ruotsissa vuoteen 1971 ja Suomessa vuoteen 1993 saakka vanhojen kaupunkien alioikeuden nimi. Maaseudulla sekä myös kauppaloissa ja uusissa kaupungeissa (Ruotsissa vuodesta 1910 ja Suomessa vuodesta 1960 lähtien perustetut kaupungit) alioikeutena toimivat kihlakunnanoikeudet.

Vuoden 1734 lain mukaan, joka oli pitkään voimassa molemmissa maissa, raastuvanoikeus oli yleensä vasta toinen oikeusaste, ensimmäisenä olivat kämnerinoikeudet. Kaikissa kaupungeissa ei kämnerinoikeutta kuitenkaan ollut, jolloin niissä raastuvanoikeus toimi ensimmäisenä oikeusasteena.^[2] Kämnerinoikeudet kuitenkin lakkautettiin molemmissa maissa 1800-luvulla, Suomessa vuonna 1868^[3], minkä jälkeen raastuvanoikeudesta tuli alin oikeusaste.

Raastuvanoikeuden päätöksistä valitettiin molemmissa maissa hovioikeuteen.

Myöhempi historia

Ruotsissa

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: sv:Rådhusrätt

Ennen vuotta 1901 Ruotsissa oli raastuvanoikeus kaikissa muissa kaupungeissa paitsi Borgholmissa ja Haaparannalla. Sen sijaan vuoden 1901 jälkeen kaupungeiksi muutettuihin Ruotsin kuntiin ei vuonna 1903 kaupungiksi tullutta Lysekiliä lukuun ottamatta enää perustettu raastuvanoikeutta, vaan ne pysyivät maaseudun tavoin kihlakunnanoikeuksien alaisuudessa (sattumoisin Suomessakin viimeinen ns. vanha kaupunki, Lahti, perustettiin samoihin aikoihin vuonna 1905). Seuraavien vuosikymmenien aikana raastuvanoikeudet lakkautettiin monista pienistä kaupungeista. Vuonna 1965 raastuvanoikeudet valtiollistettiin. Vuonna 1970 Ruotsissa oli jäljellä enää 27 raastuvanoikeutta, pääasiassa suurimmissa kaupungeissa sekä läänien pääkaupungeissa.^[4]

Vuonna 1971 Ruotsissa alioikeudet kaupungeissa ja maaseudulla yhtenäistettiin. Tällöin sekä raastuvan- että kihlakunnanoikeudet lakkautettiin ja tilalle perustettiin käräjäoikeudet (ruots. tingsrätt). Uudistus liittyi Ruotsissa samaan aikaan toteutettuun kuntauudistukseen, jossa erot eri kuntamuotojen välillä poistettiin.^[4]

Suomessa

Suomessa raastuvanoikeutta ei enää perustettu vuoden 1959 jälkeen perustettuihin kaupunkeihin, joten tämän jälkeen sellainen oli enää vain niin sanotuissa vanhoissa kaupungeissa. Uudet kaupungit pysyivät Ruotsin 1910-luvulta lähtien perustettujen kaupunkien tavoin kihlakunnanoikeuksien alaisuudessa.^[5]

Päällikkötuomarin virkanimike oli pormestari^[6], muutamissa suurimmissa kaupungeissa oikeuspormestari^[7] (erotukseksi kunnallispormestarista). Lisäksi raastuvanoikeuteen kuului vähintään kaksi raatimiestä, joista tavallisesti toinen oli lainoppinut oikeusneuvosmies, toinen kunnallisneuvosmies,^[7] jonka ei tarvinnut olla lainoppinut.^[8] Raastuvanoikeus saattoi olla jaettuna useampaan osastoon.^[7]

Vanhoilla kaupungeilla oli pitkälle viety itsehallinto ja sen mukaisesti raatimiehet valittiin kaupunginvaltuustossa. Usein valinnoissa olikin poliittista väriä, toisin kuin kihlakunnanoikeuksien ja hovioikeuksien tuomarinimityksissä, joissa noudatettiin pitkälti virkaikään perustuvaa nimityspolitiikkaa.

Vuonna 1978 raastuvanoikeudet valtiollistettiin. 1980- ja 1990-luvuilla raastuvanoikeudet lakkautettiin muutamasta pienestä kaupungista, jolloin ne liitettiin kihlakunnanoikeuksien alaisuuteen. Vuonna 1993 alioikeudet yhtenäistettiin Suomessakin, 22 vuotta Ruotsin jälkeen. Tällöin lakkautettiin sekä raastuvan- että kihlakunnanoikeudet ja tilalle perustettiin käräjäoikeudet.

Suomen raastuvanoikeudet

Haminan raastuvanoikeus
Hangon raastuvanoikeus
Heinolan raastuvanoikeus (lakkautettiin 1985, jolloin Heinola liitettiin Heinolan tuomiokuntaan)
Helsingin raastuvanoikeus
Hämeenlinnan raastuvanoikeus
Iisalmen raastuvanoikeus (lakkautettiin 1990, jolloin Iisalmi liitettiin Iisalmen tuomiokuntaan)
Joensuun raastuvanoikeus
Jyväskylän raastuvanoikeus
Kajaanin raastuvanoikeus
Kaskisten raastuvanoikeus (lakkautettiin 1982, jolloin Kaskinen liitettiin Närpiön tuomiokuntaan)
Kemin raastuvanoikeus
Kokkolan raastuvanoikeus
Kotkan raastuvanoikeus
Kristiinankaupungin raastuvanoikeus (lakkautettiin 1982, jolloin Kristiinankaupunki liitettiin Närpiön tuomiokuntaan)
Kuopion raastuvanoikeus
Käkisalmen raastuvanoikeus (lakkautettiin 1944, jolloin Käkisalmi luovutettiin Neuvostoliitolle)
Lahden raastuvanoikeus
Lappeenrannan raastuvanoikeus
Loviisan raastuvanoikeus (lakkautettiin 1984, jolloin Loviisa liitettiin uuteen Loviisan tuomiokuntaan)
Maarianhaminan raastuvanoikeus (lakkautettiin 1981, jolloin Maarianhamina liitettiin Ahvenanmaan tuomiokuntaan)
Mikkelin raastuvanoikeus
Naantalin raastuvanoikeus
Oulun raastuvanoikeus
Pietarsaaren raastuvanoikeus
Porin raastuvanoikeus
Porvoon raastuvanoikeus (lakkautettiin 1992, jolloin Porvoo liitettiin Porvoon tuomiokuntaan)
Raahen raastuvanoikeus
Rauman raastuvanoikeus
Savonlinnan raastuvanoikeus
Sortavalan raastuvanoikeus (lakkautettiin 1944, jolloin Sortavala luovutettiin Neuvostoliitolle)
Tammisaaren raastuvanoikeus (lakkautettiin 1980, jolloin Tammisaari liitettiin Raaseporin tuomiokuntaan)
Tampereen raastuvanoikeus
Tornion raastuvanoikeus (lakkautettiin 1988, jolloin Tornio liitettiin uuteen Tornion tuomiokuntaan)
Turun raastuvanoikeus
Uudenkaarlepyyn raastuvanoikeus (lakkautettiin 1982, jolloin Uusikaarlepyy liitettiin Pietarsaaren tuomiokuntaan)
Uudenkaupungin raastuvanoikeus
Vaasan raastuvanoikeus
Viipurin raastuvanoikeus (lakkautettiin 1944, jolloin Viipuri luovutettiin Neuvostoliitolle)

Lähteet

↑ Lyhenneluettelo 31.10.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 23.11.2013.
↑ Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Oikeudenkäymisen Kaari (1. luvun 3 ja 4 § sekä 6. luku) Agricola-projekti. Viitattu 2.10.2017.
↑ ”Kämnerinoikeus”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 284. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.
↑ ^a ^b Lilla Upplagsboken, band 8, s. 426. Malmö: Förlaget Norden AB, 1974. (ruotsiksi)
↑ Gunnar Palmgren, Curt Olsson: ”Riita-asiain oikeudenkäynti”, Kauppaoikeutta liikemiehelle, s. 271. Söderström & Co Kustannusosakeyhtiö, 1976. ISBN 951-52-0229-9
↑ ”Raastuvanoikeus”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3363. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3
↑ ^a ^b ^c ”Raastuvanoikeus”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 1347. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.
↑ ”Kunnallisneuvosmies”, Otavan iso Fokus, 4. osa (Kp–Mn), s. 2057. Otava, 1973. ISBN 951-1-00388-7

Aiheesta muualla

Tietoa raastuvanoikeuksien asiakirjojen tutkimisesta (Arkistolaitos)

[kotus-1] Lyhenneluettelo 31.10.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 23.11.2013.

[2] Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Oikeudenkäymisen Kaari (1. luvun 3 ja 4 § sekä 6. luku) Agricola-projekti. Viitattu 2.10.2017.

[3] ”Kämnerinoikeus”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 284. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.

[Lilla-4] Lilla Upplagsboken, band 8, s. 426. Malmö: Förlaget Norden AB, 1974. (ruotsiksi)

[5] Gunnar Palmgren, Curt Olsson: ”Riita-asiain oikeudenkäynti”, Kauppaoikeutta liikemiehelle, s. 271. Söderström & Co Kustannusosakeyhtiö, 1976. ISBN 951-52-0229-9

[Fokus-6] ”Raastuvanoikeus”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3363. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3

[TSK-7] ”Raastuvanoikeus”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 1347. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.

[8] ”Kunnallisneuvosmies”, Otavan iso Fokus, 4. osa (Kp–Mn), s. 2057. Otava, 1973. ISBN 951-1-00388-7

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]