Leuʹdd

kolttasaamelainen musiikkiperinne

Leuʹdd on kolttasaamelaisten oma musiikkiperinne. Se on niin sanottu eeppinen joiku, eli siinä on tarina. Yleensä leuʹddit kertovat ihmisistä, eläimistä tai luonnosta. Myös sota- ja evakkoajasta on paljon leuʹddeja. Leuʹddin taitajia on enää jäljellä vain muutamia.

Kolttien leuʹdd tarkoittaa ennen kaikkea pitkää lyyris-eeppistä laulua, joka yleensä ainakin jossain määrin sisältää improvisointia. Carl Widstrand arvioi kolttaleuʹddin lähemmäksi Ruotsin eteläsaamelaista vuolletta kuin pohjoissaamelaista joikua.[1]

Piirteet

muokkaa

On mahdollista, että leu'dd-laulaja voi sanoa oppineensa melodian muilta, mutta on siitä huolimatta liittänyt siihen omat sanat, jolloin myös melodia ja sen rytmiikka muotoutuvat kokonaan uudella tavalla. Kysymyksessä ei ole määrämittainen säkeistölaulumuoto, vaan usein jopa itkujen tapaan improvisoitu ainutkertainen esitys, joka kylläkin hyödyntää perinteen tarjoamia – usein lyhyestä ja pitkästä säkeestä muodostuvia – teema-aiheita, usein Suonikylän perusmelodiatyypin tapaan mollisävyisenä. Kun kaksi naista yrittää laulaa samaa leuʹddia, he eivät edes pyri tarkalleen samaan melodian ja tekstin yhtenevyyteen.[1]

Itäsaamelaisessa perinnelaulussa muutama paikkakuntakohtainen melodiatyyppi hallitsee koko kylän arkaaisinta lauluperinnettä. Suonikylän hallitseva melodiatyyppi on helposti erotettavissa kildininsaamelaisista tyypillisistä perusmelodioista. Henkilölauluista puuttuu tässä mielessä persoonallinen musiikillinen piirre.[1]

Melodian ja sanojen samanaikainen improvisointi edellyttää niin hyvää materiaalin ja formulavaraston hallintaa, ettei yksi laulaja tavallisesti kykene perinteisellä tavalla esittämään kuin 10–20 eri melodiaa. Tällöin hän kylläkin voi laulaa samalla melodiatyypillä useasta eri aiheesta. Tästä johtuen jotkut – mahdollisesti alun perin jollekin suvulle ominaiset – melodiatyypit ovat levinneet omaisten lisäksi kylän muidenkin asukkaiden käyttöön.[1]

Vaikka pohjoissaamelaisen joiku-termin äärialueina idässä ovat Karjala ja Inkeri, ei käsitettä käytetä itäsaamelaisten keskuudessa omasta laulannasta. Karjalaisen joiun musiikilliset sukulaisuussuhteet viittaavatkin ennen kaikkea itkuvirsiin sekä kalevalaiseen runolauluun. Ne ovat musiikillisesti kuitenkin lähempänä itä- kuin pohjoissaamelaista laulamista. Muinaisista yhteyksistä kertovat kuitenkin Ylä-Tuomassa Anfissa Gerassimovalta tallennettu runolaulun kaltainen melodia sekä Anastassia Ossipovna Gerassimovan esittämät karjalaisjoiun tapaiset sanattomat leuʹdd-lopukkeet. Tuloman Anissia Ivanovna Moshnikovan synkooppeja erityispiirteinään sisältävät leuʹddit viittasivat puolestaan Joonan Sergin -suvun laulutyyliin.[1]

Historiaa

muokkaa

Arkaaista äänenmuodostusta laajoine niekkuineen ja vibraattoineen esiintyy hyvin selvästi vanhoissa T. I. Itkosen vahalieriöäänitteissä vuodelta 1913. Niiden joukossa on muun muassa yksisävelikköön pohjautuva leuʹdd, jollaisia saatiin kuulla vielä 1980-luvulla Domna Sanilan esittämänä. Tuota äänitekokoelmaa täydensivät nuotinnoksineen Armas Launis vuonna 1922, A. O. Väisänen 1926, Erkki Ala-Könni 1961 sekä Heikki Laitinen 1973.[1]

Rannikkoalueelta Tulomajoen suulta Armas Launis tallensi vuonna 1922 äänitetyn kolttamateriaalin ohessa nuoteille eräänlaisen sekatyylin. Se sisälsi hyvin lyhyitä sekatahtilajisia, lähes hokemilta vaikuttavia henkilöaiheisia tai leikkeihin liittyviä joikuja, jotka selvästi poikkesivat leuʹddin yleisestä tyylistä. Joiunomaista näissä lyhyissä melodioissa on yksinkertaisen ja toistuvan muodon (a-a1-a2... tai abselvennä) lisäksi pelkkää henkilönimeä toistava teksti. Tällainen ei kuulu laveasanaisen leuʹddin kieleen, joten tyyli eroaa niin leuʹddista kuin laulustakin. Ilmiö on jäänyt vähälle huomiolle, koska on arveltu kysymyksessä olevan Launiksen yksinkertaistamat leuʹddien lyhennelmät. Kuitenkin 1990-luvulla saatiin ainakin yksi melodiatoisinto tallennettua Ylä-Tulomassa Anfissa Gerassimovan esityksenä, jolloin ilmeni, että Launis oli kirjoittanut melodiasta muistiin kaiken oleellisen. Materiaali (162 nuotinnosta) on riittävän laaja, jotta se voi joskus toimia lähtökohtana kolttien lyhyiden henkilöjoikujen perinteen elvyttämiselle.[1]

Länsisaamelaisilta kadonneet itkut ovat eläneet itäisessä musiikkiperinteessä. Musiikkina ne eivät merkittävästi eroa henkilölauluista. Ero määräytyy pikemminkin esitystilanteesta ja sen sanelemasta tunnelatauksesta. Itkun säilymiseen idässä lienee syynä ortodoksisen kirkon erilainen vaikutus saamelaisten perinteisiin. Niitä on nauhoitettu vielä 1960- ja 1970 -luvuilla hautajaisten yhteydessä. Muistitietoa on jopa erityisistä miesten itku-leuʹddeista, joita spontaanisti saatettiin laulaa hukkumisonnettomuuden sattuessa tai karhunkaadon yhteyteen liittyvässä kuolemantapauksessa. Kuolasta ei tietojen mukaan itkuja ole tallennettu, mutta luvvjtit ovat sotaan liittyvien perhetragedioiden vuoksi joskus täysin itkuihin verrattavia esityksiä.[1]

Sevettijärveläiset Helena Semenoff ja Vassi Semenoja aloittivat 1980-luvun lopulla vanhojen kolttaäänitteiden litterointityön. Myöhemmin tätä työtä ovat tehneet myös Domna Fofonoff ja Satu Mosnikoff. Perinnetutkimusta on tehnyt myös Jaakko Gauriloff, joka on toistaiseksi ollut ainoa ammattimaisesti koltankielistä musiikkia esittävä laulaja.[1]

Laulujen aiheet

muokkaa

T. I. Itkonen jakoi kolttalaulut kahteen tyyppiin: henkilölauluihin sekä vanhempiin, valon tekemisen aikana laulettuihin eläin- ja luontojoikuihin, jotka olivat lappalaisten lyhyiden joikujen kaltaisia. Kuolan saamelaiset käyttävät joskus sanaa joikseshgudde kuvaamaan huvittavalta kuulostavaa juopuneen taitamatonta loilotusta.[1]

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d e f g h i j Leudd Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 7.1.2021.

Aiheesta muualla

muokkaa
Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.