Ilmari Unho
Kaino Ilmari Unho (22. lokakuuta 1906 Uusikaupunki – 3. huhtikuuta 1961 Pori) oli suomalainen elokuvaohjaaja. Näyttelijänä uransa aloittanut Unho ryhtyi myöhemmin elokuvaohjaajaksi. Unho kirjoitti myös näytelmiä, joiden pohjalta syntyi elokuvakäsikirjoituksia. Ohjaajan ura ylsi vuodesta 1938 vuoteen 1953[1], jolloin Suomi-Filmi supisti tuotantoaan.
Ilmari Unho | |
---|---|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 22. lokakuuta 1906 Uusikaupunki |
Kuollut | 3. huhtikuuta 1961 (54 vuotta) Pori |
Ammatti | näyttelijä, käsikirjoittaja, teatterinjohtaja, elokuva- ja teatteriohjaaja |
Ohjaaja | |
Taiteilijanimet |
Leo Lavi (pseudonyymi) U. R. Kalmari (pseudonyymi) |
Tunnetuimmat ohjaukset |
”Minä elän” Ruusu ja kulkuri |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
Ilmari Unho kuuluu suomalaisen elokuvan suurmieshistorioinnin keskeisiin tekijöihin. Kansallispoliittisista vivahde-eroista kertoo luultavasti se, ettei Unho (ja tuottaja Risto Orko) valinnut kohteeksi ”ruotsalais-germaanisina” pitämiään suurmiehiä, joita olisi J. L. Runebergin ja Fredrik Paciuksen tavoin useita. Heidän sijaansa Unho valitsi kohteikseen kirjailija Aleksis Kiven ja oopperalaulaja Abraham Ojanperän.
Unhon merkittävimmät elokuvaohjaukset olivat ”Minä elän” (1946), joka kertoo Aleksis Kivestä, sekä Ruusu ja kulkuri (1948), joka kertoo oopperalaulaja Abraham Ojanperästä. Hän ohjasi yhteensä 26 elokuvaa vuosina 1939–1953[2]. Hän myös osallistui lähes aina elokuviensa käsikirjoittamiseen. Hän teki käsikirjoituksia myös Hannu Lemiselle (Valkoiset ruusut, Vieras mies), T. J. Särkälle (1918 – mies ja hänen omatuntonsa) ja Valentin Vaalalle (Nummisuutarit).
Unho oli entinen IKL-aktiivi. Sen vuoksi elokuvassa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa häntä ei mainita käsikirjoituksen tekijänä.[3] Syyksi on esitetty myös Unhon asemaa Suomi-Filmin ohjaajana.[4] Unhon ohjaus Härmästä poikia kymmenen (1950) kuvastaa uudenlaista suhdetta Venäjään.
Ura
muokkaaUnhon teatteriura alkoi avustajana Kansallisteatterissa Helsingissä vuonna 1922. Hänet kiinnitettiin samaan teatteriin näyttelijäksi Suomen Näyttämöopiston suoritettuaan. Vuodet 1931–1932 Unho johti Rovaniemen Näyttämöä ja oli sen jälkeen näyttelijänä ja johtajana Porin Teatterissa ja Viipurin Kaupunginteatterissa. Viipurissa hän oli myös IKL:n lehden Karjalan Suunnan vastaavana toimittajana. Unho myös näytteli neljässä mykkäelokuvassa.[2]
Vuonna 1937 Unho aloitti Suomi-Filmi Oy:ssä käsikirjoittajana (muun muassa Jääkärin morsian). Kesällä 1939 hänestä tuli yhtiön neljäs ohjaaja (muut olivat Risto Orko, Valentin Vaala ja Orvo Saarikivi). Unho Suomi-Filmissä ohjaamat 26 elokuvaa edustivat hyvin erilaisia tyylilajeja: joukossa oli sotilasfarsseja, draamaelokuvia, maalaismelodraamoja, epookkielokuvia, jännityselokuvia ja elämäkertaelokuvia.[2]
Orkon työsuhde Suomi-Filmiin katkesi vuonna 1953, mutta hän oli vielä 1957 käsikirjoittamassa yhtiön elokuvia Nummisuutarit ja Vieras mies sekä Suomen Filmiteollisuuden elokuvaa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa. Vuoteen 1956 saakka hän oli perustamansa Kouluteatteri-kiertuenäyttämön johtajana ja sen jälkeen Porin Teatterin johtajana kuolemaansa saakka.[2]
Yksityiselämä
muokkaaUnho oli naimisissa näyttelijä Kaisu Leppäsen kanssa vuosina 1927–1930 ja vuodesta 1935 lähtien näyttelijä Salli Karunan kanssa. Karuna ja Unho saivat kolme lasta; Kari (1939), Turo (1943) ja Matti (1945). Ilmari Unho on haudattu Honkanummen hautausmaalle Vantaalle.
Filmografia
muokkaaOhjauksia
muokkaa- Punahousut (1939)
- Kersantilleko Emma nauroi? (1940)
- Poikani pääkonsuli (1940)
- perustuu Elsa Soinin näytelmään Minun poikani, pääkonsuli
- Poretta eli keisarin uudet pisteet (1941)
- käsikirjoitus Serp, Elsa Soini ja Ilmari Unho
- Neljä naista (1942)
- perustuu Seere Salmisen eli Serpin näytelmään
- Kuollut mies rakastuu (1942)
- Ilmari Unhon käsikirjoitus Simo Penttilän tarinan pohjalta
- Syntynyt terve tyttö (1943)
- Miehen kunnia (1943)
- Kirkastettu sydän (1943)
- perustuu Martta Haatasen romaaniin
- Kuollut mies vihastuu (1944)
- jännityskomedia, pohjautuu Simo Penttilän komediaan
- Kartanon naiset (1944)
- perustuu Gund von Numers-Snellmanin romaaniin
- Kolmastoista koputus (1945)
- Valkoisen neilikan velho (1945)
- perustuu Simo Penttilän komediaan
- ”Minä elän” (1946)
- Pimeänpirtin hävitys (1947)
- perustuu Maila Talvion romaaniin
- Koskenkylän laulu (1947)
- Kilroy sen teki (1948)
- Ruusu ja kulkuri (1948)
- Kanavan laidalla (1949)
- Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949)
- perustuu Outsiderin kertomukseen Huuhkajalinnan kaviomarssi
- Härmästä poikia kymmenen (1950)
- Sadan miekan mies (1951)
- Kuisma ja Helinä (1951)
- Unhon käsikirjoitus Larin-Kyöstin runoelman pohjalta
- "Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy (1952)
- Rengasmatka eli peräkylän pikajuna (1952)
- käsikirjoitus Ilmari Unho ja Usko Kemppi
- Sillankorvan emäntä (1953)
- käsikirjoituksen teki Usko Kemppi Hilja Kilven näytelmän pohjalta
Käsikirjoituksia
muokkaa- Valkoiset ruusut (1943, elokuva)
- Markan tähden (1938, elokuva)
- perustuu Hilja Valtosen romaaniin
- Naimisiin päiväksi (1946, näytelmä)
- 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1957, elokuva)
- Jääkärin morsian (1938, elokuva)
- Miehen kylkiluu (1937, elokuva)
- perustuu Maria Jotunin näytelmään
- Tottisalmen perillinen (1940, elokuva)
- perustuu Anni Swanin romaaniin
Kirjallisuutta
muokkaa- Hannu Salmi: "IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana". Artikkeli julkaistu: Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim.: Timo Soikkanen. 1992.
Lähteet
muokkaa- ↑ Ilmari Unho. Yle Vintti. Arkistoitu 25.5.2012.
- ↑ a b c d Kari Uusitalo: Ilmari Unho Elonet. Viitattu 11.8.2022.
- ↑ Uusitalo, Petri: Sotaa ei ole. Miten vuoden 1918 tapahtumat on kuvattu suomalaisissa historiallisissa elokuvissa, s. 64. (Pro gradu) Tampereen yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 15.6.2012).
- ↑ Muut tiedot, Elonet.fi, viitattu 15.6.2012
Aiheesta muualla
muokkaa- Unhon ohjaama ”Minä elän” -elokuva Aleksis Kivi -verkkosivulla (Arkistoitu – Internet Archive)