Wikipedia

David Livingstone

skotlantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija

David Livingstone (19. maaliskuuta 1813 Blantyre, Lanarkshire, Skotlanti, Britannia – 1. toukokuuta 1873 Chitambo) oli skotlantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija, joka kartoitti Afrikan etelä- ja keskiosia vuosina 1849–1873.

David Livingstone
Livingstone vuonna 1854
Livingstone vuonna 1854
Henkilötiedot
Syntynyt19. maaliskuuta 1813
Blantyre, Lanarkshire, Skotlanti, Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut1. toukokuuta 1873 (60 vuotta)
Chitambo (nyk. Sambiassa)
Kansalaisuus Skotlanti
Ammatti lääkäri, tutkimusmatkailija, lähetyssaarnaaja
Siviilisääty naimisissa
Puoliso Mary Moffat (vih. 1821; k. 1862)
Muut tiedot
Järjestö London Missionary Society,
(nyk. Council for World Mission)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Livingstone löysi matkoillaan useita järviä ja jokia. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka näki Victorian putoukset. Hänen tärkein tavoitteensa tutkimusmatkoillaan oli afrikkalaisten ja eurooppalaisten välisen kaupan kehittäminen, jotta afrikkalaisten ei enää tarvitsisi myydä toisiaan orjiksi.

Varhaiset vaiheet

muokkaa

David Livingstone syntyi 19. maaliskuuta 1813 Blantyressä Skotlannissa lähellä Glasgow’ta. Yhdeksänhenkinen perhe eli vaatimattomasti yhden huoneen vuokra-asunnossa. Lapset saivat tiukan kristillisen kasvatuksen, ja Livingstone pysyi koko loppuikänsä hartaana kristittynä, joka piti uskoaan kaiken työnsä takana olevana voimana.[1]

Livingstone meni kymmenvuotiaana töihin puuvillakehräämöön ja aloitti tienestiensä avulla 13-vuotiaana iltakoulun. Vapaa-aikanaan hän luki ahkerasti niin antiikin kirjailijoita kuin oman aikansa tieteellisiä kirjojakin sekä keräili maaseudulta näytteitä.[2][3]

Täytettyään 20 vuotta Livingstone alkoi lahjoittaa kaikki ylimääräiset rahansa lähetyssaarnatoimintaan. Kuultuaan, että Kiinaan haetaan lääkärilähetystyöntekijöitä, Livingstone opiskeli talvikuukausina 1836–1838 lääketiedettä Anderson’s Collegessa Glasgow’ssa lukien samalla myös kreikkaa ja teologiaa. Livingstone muutti Lontooseen jatkamaan lääketieteen opintojaan. Siellä hän tutustui skotlantilaiseen lähetyssaarnaajaan Robert Moffatiin, joka kehotti häntä liittymään Lontoon lähetysseuran (London Missionary Society, LMS) palvelukseen. Kesällä 1838 Livingstone hyväksyttiin seuraan harjoittelijaksi ja tammikuussa 1839 virallisesti lähetyssaarnaajaksi. Seuraavan vuoden syksynä hän valmistui tohtoriksi ja hänet vihittiin papiksi.[4][5]

Livingstone oli alun perin suunnitellut lähtevänsä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, mutta ensimmäinen oopiumisota esti tämän. Lähetysseura halusi lähettää Livingstonen Karibialle, mutta hän ei halunnut lähteä paikkaan, jossa hänen mielestään oli jo tarpeeksi lähetyssaarnaajia. Robert Moffatin ehdotuksesta Livingstone päätti lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. Hän astui laivaan joulukuussa 1840 päämääränään Kapkaupunki Etelä-Afrikassa. Laivamatkan aikana hän sai kapteenin opettamaan hänelle navigointitaitoja, jotka osoittautuisivat hänelle myöhemmin hyödyllisiksi.[6]

Afrikassa

muokkaa

Lähetysasemilla

muokkaa

Käytyään korjattavana Brasiliassa Livingstonen laiva saapui Kapkaupunkiin maaliskuussa 1841. Maissa Livingstone havaitsi brittiläisten ja ranskalaisten lähetyssaarnaajien olevan huonoissa väleissä niin toistensa kanssa kuten sisäisestikin. Hän ei myöskään pitänyt siitä, kuinka moni lähetyssaarnaaja vain halusi asua Kapkaupungin mukavuuksien keskellä eikä vaivautunut työskentelemään syrjemmällä.[7]

Oltuaan Afrikassa kuukauden ajan Livingstone purjehti Port Elizabethiin ja jatkoi sieltä härkävankkureilla tiettömän taipaleen taakse Robert Moffatin lähetysasemalle Kurumaniin Betšuanamaahan nykyisen Botswanan etelärajan tuntumaan. Livingstone keräili matkan aikana kivinäytteitä ja kirjoitti päiväkirjaansa nauttineensa suuresti tästä vaivalloisesta matkasta. Hän alkoi myös kehitellä ajatusta paikallisten ottamisesta mukaan lähetystyöhön sekä kaupankäynnin kehittämisestä paikallisten heimojen ja eurooppalaisten välillä afrikkalaisten elintason nostamiseksi.[8][9]

Livingstone saapui Kurumanin syrjäiselle lähetysasemalle heinäkuussa 1841. Hän alkoi saamiensa ohjeiden mukaan heti suunnitella matkaa kauemmas pohjoiseen tuntemattomaan sisämaahan selvittämään uusien lähetysasemien perustamista. Hän lähti kolmen kuukauden tutkimusmatkalle syyskuussa 1841 kahden afrikkalaisen kristityn kanssa, joiden oli tarkoitus jäädä matkan varrelle saarnaamaan ja opettamaan. Toisen samanlaisen matkan hän aloitti helmikuussa 1842. Tällä matkallaan hän pyrki oppimaan paikallista setšuanan kieltä sekä evankelioimaan paikallisten apulaistensa kanssa. Matkan aikana Livingstone rakensi kastelukanavan Lepepen kylään, minkä jälkeen paikalliset alkoivat kutsua häntä ’sateentekijäksi’. Palattuaan Kurumaniin Livingstone sai tietää Lontoon lähetysseuran torjuneen Livingstonen ajatuksen paikallisten asiamiesten verkoston perustamisesta. Hän sai kuitenkin luvan perustaa uuden lähetysaseman pohjoisemmaksi Mabotsaan.[10]

 
Pronssiveistos Livingstone and the Lion kuvaa Livingstonen kokemaa leijonahyökkäystä vuonna 1844. Ray Harryhausenin ja Gareth Knowlesin veistos sijaitsee David Livingstone Centressä, Blantyressa, Skotlannissa.

Livingstone asui ja työskenteli Mabotsassa vuosien 1843–1846 ajan. Hän joutui helmikuussa 1844 leijonan raatelemaksi ja sai käsivarteensa vakavia vammoja, jotka estivät häntä myöhemmin käyttämästä kivääriä normaalisti. Käydessään välillä Kurumanissa hän tapasi siellä Robert Moffatin 23-vuotiaan Mary-tyttären, ja he menivät naimisiin tammikuussa 1845. Pariskunta sai liittonsa aikana kuusi lasta.[11]

Livingstone jätti Mabotsan vuonna 1846 riitauduttuaan toisen lähetyssaarnaajan kanssa ja perusti uuden aseman 65 kilometriä pohjoiseen Chonuaneen. Vesipulan johdosta hän siirtyi sieltä pian kauemmas pohjoiseen Kolobengiin. Lähetystyössä ongelmia Livingstonelle aiheuttivat paikallisten sitoutuminen moniavioisuuteen sekä idempänä asuneiden buurien vihamielisen torjuva asenne afrikkalaisten auttamiseen. Tämän vuoksi Livingstone joutui suuntautumaan laajentumispyrkimyksissään länteen.[12]

Ensimmäinen tutkimusmatka (1849–1856)

muokkaa
 
Livingstonen tutkimusmatkojen reitit kartassa punaisilla viivoilla.

Kolobengin lähetysasema kärsi kuivuudesta ja paikallisten asukkaiden liikkuvasta elämäntavasta, joten Livingstone jatkoi kesäkuussa 1849 matkaansa pohjoiseen etsimään eurooppalaisille sopivaa paikkaa kauppa- ja lähetysasemaksi. Retkikunta matkasi Kalaharin autiomaan poikki, löysi Zougajoen ja matkasi sitä pitkin Ngamijärvelle, missä se joutui kärsimään hyttysistä ja malariasta. Livingstonen palattua takaisin lähetysseura palkitsi hänet huomattavalla 25 guinean rahasummalla järven löytämisestä. Seuraavana vuonna Livingstone lähti toiselle tutkimusmatkalle samaan suuntaan, mutta kuumesairaudet ja tsetsekärpäset pakottivat hänet jälleen palaamaan ennenaikaisesti takaisin. Kolmannella retkellään keväällä 1851 Livingstone löysi Seshékejoen, jonka myöhemmin havaittiin virtaavan Sambesijokeen. Hän kuuli myös huhuja suuresta vesiputouksesta. Koska Kolobengin lähetysasema oli Livingstonen matkan aikana hylätty, hän palasi Kurumaniin ja jatkoi sieltä Kapkaupunkiin, jonne hän saapui maaliskuussa 1852. Hän lähetti vaimonsa ja lapsensa Englantiin ja jäi Kapkaupunkiin kahdeksi kuukaudeksi parantelemaan tulehtunutta kurkkuaan.[13]

Näihin aikoihin Livingstone alkoi vakuuttua siitä, että afrikkalaisten harjoittama orjakauppa voitaisiin saada loppumaan vain kehittämällä eurooppalaisten kanssa käytävää kauppaa. Se taas voitaisiin tehdä vain löytämällä reitti sisämaasta joko mantereen itä- tai länsirannikolle. Livingstone alkoi siksi suuntautua lähetystyön sijaan tutkimusmatkailuun.[14]

Livingstone palasi Kurumaniin elokuussa 1852. Sieltä hän jatkoi joulukuussa pohjoisemmaksi ja saapui Linyantiin kesäkuussa 1853. Sieltä hän jatkoi kauemmas pohjoiseen Sambesia pitkin etsien eurooppalaiselle siirtokunnalle sopivaa paikkaa. Käännyttyään kohti länsirannikkoa hän joutui matkustamaan portugalilaisten orjakauppiaiden vanavedessä, joten hänen kohtaamansa kyläläiset pelkäsivät kaikkia valkoisia. Päiväkirjoissaan Livingstone kuvaa vastenmielisinä kohtaamiensa heimojen julmuuksia, lapsenmurhia, ryöstöretkiä ja toisten heimojen alistamista. Häntä turhautti se, että saarnoista huolimatta paikalliset jatkoivat omien pakanallisten tapojensa noudattamista. Kaikkein eniten häntä raivostutti orjakauppa, josta oli merkkejä kaikkialla. Livingstone oli vakuuttunut siitä, että kristillisellä lähetystyöllä tai sivilisaatiolla ei olisi toivoa ennen kuin orjakauppa saataisiin kokonaan loppumaan.[15]

Livingstonen 28 miehen retkikunta saapui märän, vaarallisen ja rasittavan matkan jälkeen mantereen länsirannikolle Luandaan toukokuussa 1854. Hänelle myönnettiin matkallaan tekemistä tieteellisistä havainnoista myöhemmin Royal Geographical Societyn korkein kunnianosoitus, kultainen mitali. Toivuttuaan Luandassa Livingstone palasi Linyantiin, missä hän sai loppuelämänsä riesakseen vuotavan haavan suoleensa. Linyantista hän lähti 114 miehen retkikunnalla kohti itärannikkoa. Tällä matkallaan hän löysi ensimmäisenä eurooppalaisena suuret putoukset, jotka hän nimesi Victorian putouksiksi kuningatar Viktorian mukaan. Hän saapui 500 kilometrin päässä rannikosta sijaitsevaan portugalilaisten siirtokuntaan Tetteen maaliskuussa 1856 ja lepäsi siellä kuusi viikkoa. Sinä aikana hän lähetti useita kirjeitä vaikutusvaltaisille eurooppalaisille ja kuvaili aluetta lupaavaksi maatalousmaaksi ja raudan lähteeksi. Sieltä hän jatkoi rannikolle Quilimaneen. Siellä ollessaan hän erosi Lontoon lähetysseurasta, koska se vaati häntä palaamaan lähetystyöhön tutkimusmatkailun sijaan.[16]

Ensimmäisen matkan jälkeen

muokkaa

Livingstone palasi laivalla Egyptin kautta Englantiin joulukuussa 1856. Hän vaurastui julkaistuaan kirjansa Missionary Travels and Researches in South Africa (1857). Puheissaan ja luennoillaan hän lisäsi huomattavasti englantilaisten tuntemusta Afrikasta. Hän puhui paljon myös orjakaupasta, jota hän kutsui ”maailman avoimeksi haavaksi”[17]. Livingstone otettiin jäseneksi Royal Societyyn, hän sai audienssin kuningattarelta, ja hänelle myönnettiin useita kunniaoppiarvoja.[18]

Toinen tutkimusmatka (1858–1864)

muokkaa

Ulkoministeri kutsui helmikuussa 1858 Livingstonen johtamaan tutkimusretkeä Ma-Robert-laivalla Sambesijoelle. Retkellä oli tarkoitus selvittää joen navigoitavuutta sekä kartoittaa sen sivujokia. Livingstone lähti matkaan, joka vei häneltä kuusi vuotta. Myös Livingstonen veli ja vaimo lähtivät matkaan, mutta Mary Livingstone jättäytyi terveyssyistä Kapkaupunkiin. Retkikunta aloitti joen tutkimisen sen suulta Kongonasta lokakuussa 1858. Retkikuntaa vaivasivat kosket, malaria sekä portugalilaisten kuvernöörien nihkeys. Livingstone kohtasi jälleen myös vihaamansa orjakauppaa. Hän löysi tällä matkallaan Chilwajärven ja Njassajärven sekä kävi toisen kerran Victorian putouksilla, todeten ne laajemmiksi kuin oli aiemmin luullut. Hän totesi viljavan Širejoen laakson soveltuvan hyvin uudisasutukseen.[19]

Saatuaan uuden jokilaivan nimeltä Pioneer, Livingstone sai tehtäväkseen kuljettaa uusi englantilainen lähetyspiispa lähetysasemalleen ja sen jälkeen tutkia Rovumajokea josko se virtaisi Njassajärveen. Tämä yritys jäi kesken, ja vasta myöhemmin selvisi ettei joki edes virtaa Njassaan. Rouva Livingstone saapui miehensä seuraksi tammikuussa 1862. Hän kuitenkin kuoli pian malariaan, mitä Livingstone kuvaa päiväkirjassaan musertavaksi iskuksi.[20]

Livingstone yritti kesäkuussa 1862 jatkaa Njassajärven tutkimista uudella Lady Nyassa -laivalla. Sinne johtavan joen matala vedenpinta oli kuitenkin paljastanut kosket, joita laivalla ei pystynyt ylittämään. Matkoillaan Livingstone kohtasi orjakaupan autioittamia kyliä sekä joessa kelluvia ruumiita. Britannian hallitus kutsui heinäkuussa 1863 Livingstonen takaisin Englantiin, koska retkikunta alkoi tulla jo liian kalliiksi, eikä se ollut saavuttanut tavoitteitaan, ja lisäksi se häiritsi Portugalia. Livingstone kuitenkin jatkoi tutkimuksiaan ilman hallituksensa tukeakin. Retkikunta ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan Njassajärveä jalkaisin. Livingstone purjehti Bombayn kautta takaisin Englantiin, minne hän saapui heinäkuussa 1865.[21]

Toisen matkan jälkeen Englannissa

muokkaa

Englannissa Livingstone piti jälleen puheita, arvosteli orjakauppaa ja portugalilaisia sekä kirjoitti matkastaan kirjan The Zambezi and Its Tributaries. Hän harkitsi leikkausta häntä matkoillaan vaivanneiden vakavien peräpukamiensa korjaamiseksi mutta päätti kuitenkin jättää sen tekemättä.[22]

Kolmas tutkimusmatka (1866–1873)

muokkaa

Livingstone sai tammikuussa 1866 Sir Roderick Murchisonilta ja Royal Geographical Societylta pyynnön palata tutkimaan Rovumajokea, etsimään reittiä länsirannikolle ja Tanganjikajärvelle, sekä etsimään Niilin lähteitä ja mantereen vedenjakajaa. Livingstone asetti lähtönsä ehdoksi sen, että hän menisi ensisijaisesti lähetyssaarnaajana ja että maantieteellinen tutkimus olisi toissijaista. Ennen matkaansa hänet nimitettiin Britannian Itä-Afrikan konsuliksi.[23]

Livingstone palasi retkikuntineen Rovumajoelle keväällä 1866. Seutu oli jälleen täynnä orjakaupan tuottamia ruumiita. Livingstone pääsi Njassajärvelle mutta ei saanut ostettua portugalilaisilta venettä, joten hän joutui kiertämään järven jalkaisin. Retkikunnasta häipyneet kantajat alkoivat levittää Sansibarissa huhua että Livingstone olisi surmattu. Royal Geographical Society lähetti paikalle retkikunnan tutkimaan asiaa, ja se totesi huhun paikkaansapitämättömäksi. Sillä välin Livingstone jatkoi kohti Tanganjikajärveä ja menetti matkalla kohtalokkaasti lääkelaukkunsa.[24]

 
Stanley ja Livingstone kohtaavat marraskuussa 1872.

Livingstonen kovia kokeneen retkikunnan rippeet saavuttivat yhdeksän vuotta aiemmin löydetyn Tanganjikajärven eteläkärjen alkuvuonna 1867. Marraskuussa Livingstone löysi Mwerujärven ja seuraavan vuoden heinäkuussa Bangweulujärven. Sieltä hän jatkoi Ujijin kylää kohti. Hän sairastui korkeaan kuumeeseen mutta pääsi Ujijiin kanootin kyydissä maaliskuussa 1869. Toivuttuaan hän jatkoi seudun tutkimista, mutta epäluuloiset alkuasukkaat, tulehdukset ja sateet pitivät häntä aloillaan pitkiä aikoja. Tässä vaiheessa Livingstonen terveys oli jo pilalla, mutta hän päätti tehdä työnsä loppuun. Maaliskuussa 1872 hän saapui Lualabajoelle vain havaitakseen, että se ei voinut olla Niilin lähde. Livingstonen palattua Ujijiin sinne saapui 3. marraskuuta 1872 Henry Morton Stanley mukanaan tarvikkeita ja lääkkeitä. Stanley oli lähetetty etsimään Livingstonea, ja miesten kohdatessa hän sanoi kuuluisiksi tulleet sanat, ”Tohtori Livingstone, oletan?”. Miehet ystävystyivät, mutta Stanley ei saanut suostuteltua Livingstonea palaamaan enää Englantiin.[25]

Kuolema

muokkaa

Livingstone suunnitteli vielä yhtä suurta tutkimusretkeä Tanganjikajärven länsipuolelle. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan pystynyt enää tekemään, vaan hän joutui sairaana jäämään Bangweolojärven rannalla sijaitsevaan Chitambon kylään, missä hän kuoli 1. toukokuuta 1873.[26]

Kolmenkymmenen Afrikassa vietetyn tutkimusvuotensa aikana Livingstone ehti taivaltaa liki 50 000 kilometriä. Hänen uskolliset seuraajansa Susi ja Chuma hautasivat hänen sydämensä puun alle, ja hänen kuivattu ja suolattu ruumiinsa kuljetettiin Sansibarin ja Adenin kautta Englantiin, missä se haudattiin 24. huhtikuuta 1874 Westminster Abbeyn kirkkoon Lontooseen.[27][5]

Saavutukset ja merkitys

muokkaa

Livingstone oli ensimmäinen tutkimusmatkailija Afrikan sisäosissa. Hän kartoitti aiemmin tutkimattomat Keski- ja Itä-Afrikan seudut ja kävi paikoissa, joissa kukaan eurooppalainen ei ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi muun muassa Ngamijärven, Shirwajärven, Njassajärven, Mwerujärven ja Bangweolojärven sekä Victorian putoukset. Hän kiersi Tanganjikajärven ja kartoitti tarkasti Sambesijoen yläjuoksun. Hän kuvasi Afrikan suuret luonnonvarat ja viljelykseen soveltuvat maat, mikä johti seuraavina vuosikymmeninä eurooppalaisten siirtomaavaltojen ”ryntäykseen” niitä hyödyntämään. Livingstone toi myös vihaamansa orjakaupan hirveydet koko maailman tietoisuuteen.[28]

Lähetyssaarnaajana Livingstone edisti lähetysasemien, -sairaaloiden ja -koulujen perustamista sisämaahan sekä lähetystyön tekemistä paikallisten omalla kielellä ja paikallisten lähetystyöntekijöiden palkkaamista.[29]

Livingstone ei onnistunut saavuttamaan itselleen asettamaansa tavoitetta eli perustamaan kauppareittiä Afrikan keskiosiin afrikkalaisten ja eurooppalaisten välille. Hän ei myöskään löytänyt etsimäänsä Niilin lähdettä.[30]

Tunnustukset

muokkaa

Livingstonen mukaan on nimetty useita paikkoja, rakennuksia ja muistomerkkejä lähinnä tutkimusmatkojen varrella ja hänen kotimaassaan. Sambiassa on Livingstonen kaupunki ja Kongon demokraattisessa tasavallassa Livingstonen putoukset.

Livingstonesta on myös tehty useita elokuvia ja TV-sarjoja, muun muassa Livingstone (vuoden 1925 elokuva), David Livingstone (vuoden 1936 elokuva), Mies joka löysi Livingstonen (vuoden 1939 elokuva), Livingstone (vuoden 1981 TV-elokuva) ja Forbidden Territory: Stanley’s Search for Livingstone (vuoden 1997 TV-elokuva).

Suomennetut teokset

muokkaa
  • Macnair, James I. (toim.): Afrikkalainen päiväkirjani. ((alkuteos Livingstone’s Travels, 1954; sisältää Livingstonen teokset Missionary Travels and Researches in South Africa, 1857, The Zambezi and its Tributaries, 1865 ja Last Journals, 1874) Suomentanut Mikko Kilpi. WSOY, 1955.

Lähteet

muokkaa
  • Turner, Peter: Livingstone: A Beginner’s Guide. Hodder & Stoughton, 2002. ISBN 0340845414

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Turner 2002, s. 3.
  2. ↑ Turner 2002, s. 4.
  3. ↑ Biography Online
  4. ↑ Turner 2002, s. 4–5.
  5. ↑ a b Tieteen kuvalehti Historia 6/2013, s. 66-71
  6. ↑ Turner 2002, s. 8–9.
  7. ↑ Turner 2002, s. 9–11.
  8. ↑ Turner 2002, s. 11.
  9. ↑ Tiedon värikäs maailma, osa 11, Weilin+Göös, Tapiola 1976
  10. ↑ Turner 2002, s. 12–14.
  11. ↑ Turner 2002, s. 16–17.
  12. ↑ Turner 2002, s. 18–20.
  13. ↑ Turner 2002, s. 21–27.
  14. ↑ Turner 2002, s. 25.
  15. ↑ Turner 2002, s. 28–31.
  16. ↑ Turner 2002, s. 31–36.
  17. ↑ Kai R. Lehtonen: Vuosisadat vierivät 2, s. 134.
  18. ↑ Turner 2002, s. 39.
  19. ↑ Turner 2002, s. 40–46.
  20. ↑ Turner 2002, s. 47–49.
  21. ↑ Turner 2002, s. 50–54.
  22. ↑ Turner 2002, s. 55.
  23. ↑ Turner 2002, s. 56.
  24. ↑ Turner 2002, s. 57–59.
  25. ↑ Turner 2002, s. 60–73.
  26. ↑ Turner 2002, s. 77–79.
  27. ↑ Livingstone Online (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ Turner 2002, s. 80–83.
  29. ↑ Turner 2002, s. 84–87.
  30. ↑ Turner 2002, s. 80.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=David_Livingstone&oldid=22792298”