Wikipedia

Cliff Burton

yhdysvaltalainen muusikko (1962–1986)

Clifford Lee Burton (10. helmikuuta 1962 Castro Valley, Kalifornia – 27. syyskuuta 1986 Dörarp, Ljungbyn kunta, Ruotsi) oli yhdysvaltalaisessa thrash metal -yhtye Metallicassa soittanut basisti. Cliff Burton ehti tehdä Metallican kanssa kolme studioalbumia ennen kuolemaansa vuonna 1986.

Clifford Lee Burton
Burton vuonna 1983.
Burton vuonna 1983.
Henkilötiedot
Syntynyt10. helmikuuta 1962
Castro Valley, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut27. syyskuuta 1986 (24 vuotta)
Dörarp, Ljungbyn kunta, Ruotsi
Ammatti muusikko
Muusikko
Taiteilijanimi Cliff Burton
Aktiivisena 1976–1986
Tyylilajit thrash metal
progressiivinen metalli
Soittimet basso
Yhtyeet Metallica
Trauma
EZ Street
Agents of Misfortune
Levy-yhtiöt Vertigo Records
Megaforce Records

Burton tunnettiin basistina melodisesta soittotyylistä, jossa korostuivat runsas särön ja efektien käyttö. Omien sanojensakin mukaan hän koki roolinsa Metallicassa ”soolobasistiksi”,[1] joka ei pelkästään halunnut luoda kappaleiden rytmipohjia rumpujen tukena. Burtonin taidot säveltäjänä ja sovittajana vaikuttivat huomattavasti Metallican musiikkityyliin ja samalla koko thrash metalin syntyyn.

Cliff Burton liittyi Metallicaan 1982 ja soitti sen esikoisalbumilla Kill ’Em All, jonka materiaali ”(Anesthesia) Pulling Teeth” -kappaletta lukuun ottamatta oli tosin kirjoitettu lähes valmiiksi ennen Burtonin liittymistä yhtyeeseen. Hänen soittotaitonsa kuuluivat selkeämmin Metallican toisella albumilla Ride the Lightning, etenkin instrumentaalikappaleessa ”The Call of Ktulu”. Burtonin viimeiseksi jäänyt albumi Metallican kanssa oli kriitikkojen kehuma Master of Puppets, jonka myynti on tähän mennessä ylittänyt Yhdysvalloissa kuusinkertaisen platinarajan[2] ja joka sittemmin on tasaisesti sijoittunut eri äänestyksissä parhaiden metallimusiikkialbumien joukkoon.[3]

Cliff Burton kuoli liikenneonnettomuudessa vuonna 1986 kesken Metallican Euroopan-kiertueen. Yhtyeen kiertuebussi pyörähti ympäri huonolla tiellä kurjassa säässä. Burton putosi bussin ikkunasta ulos, ja ajoneuvo kaatui hänen päälleen.

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Hippivanhempien vilkas lapsi

muokkaa
” Totuus on moukareista mahtavin. ”

– Cliff Burtonin usein siteeraama sananparsi, jolla hän painotti rehellisyyden ja suorapuheisuuden tärkeyttä.[4]

Clifford Lee Burton syntyi 10. helmikuuta 1962 Castro Valleyssa San Franciscon lähellä Kaliforniassa hippivanhempiensa Ray ja Jan Burtonin perheeseen. Burtonit asuivat San Franciscon lähellä Castro Valleyssa. Burtonilla oli kaksi vanhempaa sisarusta, sisar Connie ja kolme vuotta vanhempi veli Scott, joka oli vasta 16-vuotias kuollessaan aivoverenvuotoon toukokuussa 1975.[5][6][7]

Sisaruksista Cliff oli vilkas lapsi, joka luki runsaasti kirjoja.[8] Hän pelasi lapsena nappulaliigassa baseballia, ja teini-ikäisenä hän harrasti Kalifornian maisemissa ystäviensä kanssa kalastusta ja metsästystä. Koulujen loma-aikoina Burton rahoitti harrastuksiaan työskentelemällä osa-aikaisena apulaisena työkonevuokraamossa.[9]

Burton vietti paljon aikaa kavereidensa kanssa Castro Valleyssa sijaitsevalla Maxwell Ranchilla. Hän saattoi linnoittautua päiviksi ystäviensä Jim Martinin ja Dave Donaton kanssa syrjäiseen mökkiin, jossa he pelasivat Dungeons & Dragons -roolipeliä, söivät, joivat olutta, ammuskelivat aseilla ja jammailivat soittimillaan. He myös nauhoittivat tuotoksiaan pieninä otoksina C-kaseteille ja koostivat niistä muun muassa 12-minuuttisen kappaleen.[10]

Määrätietoisen muusikon ura käynnistyy

muokkaa

Cliff Burton oli jo pienenä kiinnostunut musiikista. Hän oli opiskellut musiikin teoriaa alaluokilla koulussa ja ottanut pianotunteja kuusivuotiaasta. Teini-ikäisenä Burtonin kiinnostuksen kohde vaihtui klassisesta musiikista jazziin ja lopulta heavy metaliin. Hän alkoi soittaa bassokitaraa 13-vuotiaana veljensä kuoleman jälkeen.[7] Cliff Burtonin äiti Jan on haastattelussa kertonut poikansa musiikinopiskelun alkamisesta:

»Emme pitäneet häntä mitenkään erityisen lahjakkaana. Eihän meillä ollut aavistustakaan, miten lahjakkaaksi Cliff vielä kehittyisi, ajattelimme, että sama plunk-plunk-plunk vain jatkuisi. Siltä se Cliffin bassonsoitto ensin kuulosti.»
([7])

Vaikka Burtonin elämä lapsena ja nuorena oli helppoa, hän oli kunnianhimoinen. Burton harjoitteli vapaa-aikanaan paljon ja oli hankkinut hyvät perustiedot musiikin teoriasta jo koulussa. Hän otti bassotunteja yhtäjaksoisesti syyskuusta 1978 tammikuuhun 1980.[9] Hän harjoitteli bassonsoittoa paljon, usein jopa kuusi tuntia päivässä.[11]

Musiikin ja bassonsoiton maailma avautui Burtonille lopullisesti, kun hän valmistui Castro Valleyn high schoolista vuonna 1980 ja siirtyi jatkamaan musiikinopiskelua Chabot Junior Collegeen. Yksi hänen opiskelutovereistaan oli Jim Martin, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Faith No Moren kitaristina. Musiikkikoulussa Burton sai opetusta taitavalta jazzbasistilta, joka opetti nuottienlukua ja perehdytti hänet myös klassiseen musiikkiin, Ludwig van Beethoveniin sekä barokkimusiikkiin ja erityisesti Johann Sebastian Bachiin.[7] Pian Burtonin soittotaito oli sellaisella tasolla, että opiskelu koulussa ei ollut enää tarpeen. Burtonin äiti kuvaili myöhemmin poikansa kehittymistä soittajana:

»Alku oli Cliffille todella vaikeaa, mutta käytyään puolisen vuotta musiikkitunneilla hänen soittonsa alkoi sujua. – – hämmästyin kovasti, koska kellään muulla lapsellamme ei ollut minkäänlaista sävelkorvaa! – – Cliff otti tunteja noin vuoden ajan, minkä jälkeen hän oli jo parempi kuin opettajansa. – – [Cliff] alkoi omin päin tutkiskella Bachin musiikkia ja soitteli teoksia bassolla.»
([7])

Cliff Burton yhdisti musiikillisen lahjakkuutensa kovaan työhön. Hän harjoitteli päivittäin neljästä kuuteen tuntia vielä senkin jälkeen, kun oli liittynyt Metallicaan.[8] Säännöllinen elämänrytmi oli rakennettu musiikin ympärille. Burton valvoi myöhään yöhön, nukkui aamuisin pitkään ja ryhtyi herättyään heti harjoittelemaan bassollaan. Hän oli musiikkiharrastuksessaan määrätietoinen, ja vapaa-aikoina hän joko harjoitteli, luki tai kuunteli omaa musiikkiaan.[8] Juhlimiseen taipuvaisiin Metallica-tovereihin verrattuna Burton oli harjoittelussaan säntillinen ja usein ensimmäisenä paikalla yhtyeen harjoitustiloissa El Cerritossa San Franciscon laitamilla.[12]

Vähän yli kaksikymppisenä omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan varma Burton teki sopimuksen vanhempiensa kanssa: hän ryhtyisi ansaitsemaan elantonsa täyspäiväisenä muusikkona. Vanhempien luona asumisen, ruoan ja ylläpidon ehtona oli, että jos Burton ei neljässä vuodessa kykenisi elättämään itseään musiikilla, hänen olisi hankittava työpaikka ja unohdettava haaveilu muusikon ammatista. Kului kaksi vuotta ja Burton lunasti vanhemmilleen antamansa lupauksen.[13]

Ensimmäiset yhtyeet (1977–1982)

muokkaa

Cliff Burton perusti ystäviensä Jim Martinin ja Dave Donaton kanssa yhden ensimmäisistä yhtyeistään nimeltä Agents of Misfortune. Yhtye osallistui vaatimattomalla menestyksellä paikalliseen ”Battle of the Bands” -kykyjenetsintäkilpailuun.[9] Agents of Misfortunen karsintakilpailun esitys oli psykedeelisen rockin ja varhaisen heavy metalin rajamailla häilyvä kymmenminuuttinen jammailu tai useamman tuntemattoman kappaleen potpuri. Sen aikana Martin muun muassa soitti kitaraansa jousella ja Burton esitteli bassonsa efektiarsenaalia.[14] Tapahtumasta tehty videotallenne on Burtonin soittotyylin varhaisinta kuva- ja äänimateriaalia. Video näyttää myös Burtonin soittavan bassolla sointukulkuja, jotka myöhemmin päätyivät Metallican kappaleisiin. Erityisesti esityksen väliosassa on merkkejä kappaleen ”(Anesthesia) Pulling Teeth” riffeistä, ja aivan lopussa kuuluu kappaleen ”For Whom the Bell Tolls” intro.

Kuusitoistavuotiaiden Martinin ja Burtonin seuraava yhtye oli nimeltään EZ Street, jonka rumpaleina olivat myöhemmin Faith No Moren ja Ozzy Osbournen yhtyeissä soittanut Mike Bordin ja Dave Donato. EZ Street soitti vain paikallisissa nuorten juhlissa ja kirkon järjestämissä iltamissa.[15]

Jim Martinin, Dave Donaton ja Cliff Burtonin yhteistyö musiikin parissa päättyi, kun Burton liittyi Trauma-yhtyeeseen vuonna 1982. Trauma esiintyi pienissä klubeissa San Franciscon alueella ja vain lämmitteli nimekkäämpiä pääesiintyjiä. Muun muassa uuden aallon brittimetallin aallonharjalla menestynyt Saxon esiintyi Keystone-klubilla 30. maaliskuuta 1982, ja Trauma oli kiinnitetty illan lämmittelijäksi. Samana iltana Trauman jälkeen ja ennen Saxonia piti esiintyä myös Mötley Crüen, mutta yhtye peruutti konserttinsa.[16] Trauman ja Metallican alkuvaiheissa oli enemmänkin yhtymäkohtia. Vain kolme päivää aiemmin, 27. maaliskuuta 1982, aloitteleva thrash metal -yhtye Metallica oli esiintynyt kömpelösti vasta toisessa virallisessa konsertissaan. Kuuluisassa Whisky a Go Go -yökerhossa pääesiintyjänä oli myös Saxon.[17]

Tavallista hard rockia soittanut[18] Trauma ei ollut koskaan suuri menestys, mutta San Franciscon Bay Arealla metallimusiikin ja erityisesti thrash metalin nousua edesauttanut Metal Blade Recordsin perustaja Brian Slagel kiinnostui yhtyeestä. Trauman kappale ”Such a Shame” ilmestyi Slagelin tuottamalla Metal Massacre 2 -kokoelmalla.[19] Kappale jäi Cliff Burtonin ainoaksi Trauma-levytykseksi. Juuri Slagel suositteli Lars Ulrichille ja James Hetfieldille Trauman konserttia, jossa he ensi kertaa näkivät Cliff Burtonin soittavan.[19]

Metallica-vuodet

muokkaa

Burton liittyy Metallicaan (1982)

muokkaa

Vuonna 1982 Trauma matkusti Los Angelesiin esiintymään Whisky a Go Go -yökerhossa.[11] Paikalla olivat myös edellisvuonna perustetun Metallican jäsenet James Hetfield, Ron McGovney ja Lars Ulrich. Kuultuaan Trauman soittoa ja erityisesti vakionumeroksi muodostunutta Burtonin bassosooloa Hetfield ja Ulrich olivat ällistyneitä. Tuolloin he vielä luulivat, että soitto tuli kitarasta.[20] Ulrich ja Hetfield löysivät tiensä lavan eteen Burtonin luokse ja huomasivat Burtonin soittaneen kitaran sijasta bassoa ja vatkaavan mielipuolisesti päätään. Hetfield kommentoi myöhemmin ensivaikutelmaansa Aardshock-lehdelle:

»Hillitön hipinnäköinen propellipää vakuutti meidät kertaheitolla.»
([20])

Metallica jatkoi loppuvuoden 1982 konsertoimista kokoonpanossa Hetfield, Ulrich, Dave Mustaine ja McGovney, mutta Ulrich ja Hetfield yrittivät samalla koko ajan suostutella Burtonia liittymään Metallicaan Ron McGovneyn tilalle. McGovney alkoi saada tarpeekseen muiden soittajien alkoholin ja juhlimisen täyttämästä kiertue-elämästä ja etenkin sen järjestämisestä ja rahoittamisesta. Torstaina 29. marraskuuta 1982 järjestetty konsertti oli Metallican historiassa monessa mielessä merkittävä tapaus. Metallican lämmittelijänä oli Exodus, jonka perustajajäsen Kirk Hammett liittyi Metallican uudeksi soolokitaristiksi keväällä 1983. Metallica myös äänitti samana iltana livedemon Live Metal Up Your Ass, joka oli tärkeä yhtyeen ensimmäisen levytyssopimuksen saamisessa. Lisäksi esiintyminen jäi Ron McGovneyn toiseksi viimeiseksi Metallican jäsenenä. Päivää myöhemmin San Franciscossa Mabuhay Gardensissa järjestetyn konsertin jälkeen basistin mitta tuli täyteen jatkuvan juoppokuskina olemisen ja etenkin Dave Mustainen räjähdysherkän luonteen ja tempausten takia.[21]

Tällä välin Trauma oli Cliff Burtonin mielestä alkanut muuttua turhan kaupalliseksi, ja lopulta hän suostui liittymään Metallicaan.[22][23] Muutto Los Angelesiin ei ollut Burtonin mielestä hyvä ajatus, joten hän sanoi suostuvansa vain, jos Metallica siirtyisi San Franciscon alueelle. Koska Hetfield ja Ulrich halusivat välttämättä saada Burtonin yhtyeensä jäseneksi, he taipuivat tulevan basistin tahtoon.[11] Cliff Burton harjoitteli ensi kerran Metallican kanssa 28. joulukuuta 1982 San Franciscossa äänittäjä Mark Witakerin yhdistetyksi studioksi ja harjoitustilaksi muutetussa autotallissa,[24][25] ja kolmen kuukauden kuluttua 5. maaliskuuta 1983 hän nousi Metallican uutena basistina konserttilavalle Stone-rockklubilla San Franciscossa.[26] Konsertissa esitettiin No Life 'Til Leather -demon kappaleiden lisäksi ensimmäistä kertaa Burtonin noin viisiminuuttinen bassosoolo, kappaleet ”Whiplash”, Blitzkrieg-cover ”Blitzkrieg” sekä Diamond Head -coverit ”The Prince” ja ”Am I Evil?”.[12]

Ensimmäinen Metallica-demo ja Kill ’Em All (1983)

muokkaa

Metallican ensimmäinen äänitys Burtonin kanssa oli alkuvuodesta 1983 tehty nimetön demonauha, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Megaforce. Megaforce Recordsin omistaja Jon ”Johnny Z” Zazula oli New Jerseyssä kuullut Metallican edellisen demonauhan No Life ’Til Leather ja piti siitä. Megaforce-demon ansiosta Metallicalle tarjoutui tilaisuus tehdä esikoisalbumi, mutta se vaati yhtyeen tilapäistä muuttoa New Jerseyhyn. Maaliskuussa 1983 yhtye pakkasi soittimensa ja tavaransa autoon ja ajoi halki Yhdysvaltojen allekirjoittamaan levytyssopimusta Zazulan pienen levy-yhtiön kanssa. Zazula ja hänen vaimonsa Marsha majoittivat Metallican jäsenet tilapäisesti ja järjestivät vaivoin yhtyeelle studioaikaa osamaksusopimusta vastaan Pyramid-studiolta New Yorkin Rochesterista.[27]

Metallica äänitti tiukalla aikataululla jo vuoden ajan harjoittelemansa ja konserteissa soittamansa materiaalin. Kahdeksassa viikossa nauhoitettu ja miksattu albumi työstettiin pääasiassa soittamalla kappaleet studiossa livenä nauhalle ilman merkittäviä soitinten jälkiäänityksiä. Esimerkiksi Burtonin bassokitara kytkettiin suoraan miksauskonsoliin mikrofoniliitäntään, bassoraita taltioitiin ja lopulta sekaan miksattiin studiotilassa olevan bassokaiuttimen tuottama ääni.[11]

Vaikka esikoisalbumin nauhoitukset etenivät sujuvasti, albumin nimi ei syntynyt ongelmitta. Megaforcen käyttämä jakeluyhtiö ei ollut kovin mielissään ehdotetusta nimestä Metal Up Your Ass (suom. ”Metallia ahteriisi”) eikä suunnitellusta kansikuvasta, jossa wc-pöntöstä nousee tikaria pitelevä käsi. Nauhoitusten tauolla Cliff Burton ehdotti tilanteeseen ja jakelijoihin hieman turhautuneena ratkaisua: ”Kill ’em all.” (suom. ”Tapetaan ne kaikki.”)[27][28]

Heinäkuussa 1983 julkaistu Metallican esikoisalbumi Kill ’Em All sisältää Cliff Burtonin kuuluisan nelisen minuuttia kestävän bassosoolon ”(Anesthesia) Pulling Teeth”.[29] Vaikka soolossa korostuvat erityisesti loppuosan säröefekti, sen suurin musiikillinen ansio on nopean soiton sijaan maltillinen klassinen kolmisointurakenne, jossa Burton täyttää sointujen välejä venytetyllä wah-wah-efektillä.[30]

Basistin panos albumilla ei kuitenkaan jäänyt tähän. Vaikka kappaleet olivat lähes valmiita yhtyeen mennessä studioon, Burton muutti alkuperäisiä Ron McGovneyn bassosovituksia muun muassa kappaleissa ”Jump In the Fire” ja ”Phantom Lord” samaan tapaan, kuin Kirk Hammett muutti Dave Mustainen aikaisia sooloja sekä niiden ajoituksia.[31] Demoversion ”Mechanix” muuttui aivan toiseksi kappaleeksi, kun Burton päätti soittaa ”Four Horsemenin” junnaavan peruskitarariffin päälle säröttömästi yläkielillä kokonaan uuden klassisen kuvion. ”Four Horsemenissa” ei ole perinteisen rockkappaleen toistuvia teemoja eikä ”säe-kertosäe-säe-kertosäe”-rakennetta, vaan siinä on useita väliosia, Burtonin näppäilyt sekä Hammettin uusima soolo-osa.[31] ”Four Horsemen” on myös yksi harvoista Metallica-kappaleista, jonka eräässä väliosassa kuuluu Cliff Burtonin taustalaulu.

Ride The Lightning (1984)

muokkaa

Metallican toinen albumi Ride the Lightning esitteli Burtonin sävellys- ja sovitustaitoja. Hän osallistui albumin kahdeksasta kappaleesta kuuden kirjoittamiseen.[32] Burtonin sovitustyö jatkui jälleen samaan tapaan kuin esikoisalbumilla: Ride the Lightningin lähes kaikki kappaleet sisältävät erityisiä bassolla soitettuja koukkuja, jotka korostavat Burtonin halua nousta taustalla pysyvästä rytmiryhmän jäsenestä sooloilevaksi basistiksi.[33]

Burtonin soittotyyliä ja efektien käyttöä kuullaan erityisesti kahdessa kappaleessa, ”For Whom the Bell Tollsin” introssa sekä albumin päättävässä instrumentaalikappaleessa ”The Call of Ktulu”.

”For Whom the Bell Tolls” -kappaleen sovitus on hyvä esimerkki Cliff Burtonin harmonian ja klassisen symmetrian tajusta. Kappaleen alku on täysin Burtonin basson johtama. Kirkonkellojen kumun päälle basson yläkielillä soitettu kromaattinen riffi korostuu merkittävästi, kun kitarat junnaavat vain kahta sointua. Intron edetessä muutaman tahdin verran Burton siirtyy soittamaan jo kappaleen pääriffiä Kirk Hammettin ja James Hetfieldin sahatessa edelleen kahta sointuaan. Vasta intron kolmannessa osassa soolokitara nousee muiden soittimien yli ja neljännessä osassa kaikki soittavat samaa riffiä. Lopulta Hetfield aloittaa laulun.[34]

”The Call of Ktulu” syntyi monen kuukauden sävellystyön tuloksena.[35] Se on rauhallisesti alkava, miltei yhdeksänminuuttinen instrumentaali, jonka pohjat Burton soitti sekä säröefektin että wah-wah-pedaalin läpi. Tyypilliseen Metallica- ja thrash metal -tyyliin Hetfieldin rytmikitara sahaa lähes koko kappaleen läpi kolmea sointua vain kolmessa eri riffissä, mutta Burton sooloilee lähes koko ensimmäiset kolme ja puoli minuuttia. Molemmat Kirk Hammettin kitarasooloa ympäröivät väliosat Burton pysyy Ulrichin ja Hetfieldin tukena riffittelemässä kappaleen teemaa, mutta kesken Hammettin kitarasoolon Burton äityy sooloilemaan itsekin lähes minuutin ajan. Vasta viiden minuutin kohdalla Burton soittaa kappaleen rytmiä melodian sijaan ja seitsemän minuutin kohdalla kappaleen lähestyessä finaalia basisti erkanee jälleen soittamaan kitaramelodiaa ja erilaisia koukkuja. Kappaleen lopussa viimeisen minuutin kohdalla palataan jälleen näppäilemällä soitettuun kitaraintroon, ja lopussa soivassa kohotuksessa Burtonin wah-wah-basso päättää instrumentaalin.[36]

Master of Puppets (1985–1986)

muokkaa

Metallica kasvatti suosiotaan, ja se solmi levytyssopimuksen levy-yhtiö Elektra Recordsin kanssa.[37] Yhtye alkoi äänittää uutta albumia nimeltä Master of Puppets, jolla Burtonin sävellystyön ja sovitusten osuus vain kasvoi entisestään, mainittavimpana Burtonin lähes kokonaan itse säveltämä instrumentaalikappale ”Orion”. Kappaleen melodinen osa on kitaroita myöten Burtonin käsialaa. Albumin nimikappale oli Burtonin suosikkikappaleita.[22]

Master of Puppets julkaistiin 3. maaliskuuta 1986, ja se oli Metallican lopullinen läpimurtoalbumi, mutta samalla myös Burtonin viimeinen. Cliff Burton esiintyi viimeisen kerran Master of Puppetsia tukeneella Damage Inc. -kiertueella Tukholmassa 26. syyskuuta 1986.[38]

Kuolemaan johtanut onnettomuus (1986)

muokkaa

Tukholmassa pidetyn konsertin päätyttyä yhtye lähti kahdella linja-autolla matkalle yön selkään silloin kaksikaistaista E4-tietä pitkin kohti Etelä-Ruotsia. Yhtyeen Euroopan-kiertueen seuraava konsertti oli tarkoitus pitää Kööpenhaminassa. Värnamon eteläpuolella, runsaan 400 kilometrin ajon jälkeen yhtyeen jäseniä ja roudareita kuljettanut bussi oli ehtinyt saada 45 minuutin etumatkan toiseen autoon, johon oli pakattu esiintymislaitteisto.[39]

Matkalla Cliff Burton ja Kirk Hammett vetivät korttia nukkumapaikoista, ja Burton valitsi ylävuoteen linja-auton takaosassa.[40] Aamuöisellä taipaleella noin kello 6.30 kiertuebussi ajautui ojaan Dörarpissa Ljungbyn kunnassa Ruotsissa. Onnettomuudessa Burton lensi ulos bussin ikkunasta, bussi kaatui kyljelleen hänen päälleen, ja hän kuoli heti. Viralliseksi kuolinsyyksi vahvistettiin rintakehän puristusvamma ja siitä aiheutuneet keuhkovauriot (lat. compressio thoracis cum contusio pulmim).[41] Muut yhtyeen jäsenet ja auton kuljettaja selvisivät lievin vammoin. Selvittämättä on jäänyt, oliko kuljettaja alkoholin vaikutuksen alaisena tai nukahtanut rattiin vai oliko syynä musta jää. Autosta ei tutkimuksissa löytynyt sellaista teknistä vikaa, joka olisi voinut aiheuttaa onnettomuuden.[42][39] Paikallisen Smålänningen-lehden haastattelema poliisi sanoi onnettomuuspaikalla olleiden jälkien viitanneen selvästi kuljettajan nukahtamiseen rattiin. Kuljettaja vakuutti kuitenkin kuulusteluissa nukkuneensa riittävästi ennen onnettomuutta.[39]

 
Cliff Burtonin kunniaksi vuonna 2006 pystytetty muistokivi lähellä onnettomuuspaikkaa Dörarpissa Ruotsissa.[43]

Cliff Burtonin hautajaiset järjestettiin 7. lokakuuta 1986 hänen kotikaupunkinsa Castro Valleyn kappelissa. Hautajaisissa olivat läsnä vain sukulaiset, Metallican jäsenet ja lähimmät ystävät.[41] Burtonin tuhkista osa siroteltiin Castro Valleyssä eräälle Burtonin suosikkipaikalle, Maxwell Ranchille, ja loput haudattiin maahan.[41] Yksinkertaiseen hautakiveen oli kirjoitettu: ”Thank you for your beautiful music” (suom. Kiitos kauniista musiikistasi).[44] Myös muistotilaisuuteen osallistuivat vain hänen lähisukulaisensa ja ystävät. Tilaisuuden päätteeksi soitettiin Master of Puppets -albumilta Burtonin säveltämä kappale ”Orion”.[45][41] Burton ei ehtinyt esittää kappaletta konserteissa. Metallica esitti kappaleen ensimmäisen kerran vasta 6. kesäkuuta 2006 Master of Puppets -albumin 20-vuotisjuhlakiertueella, jolloin uusi basisti Robert Trujillo soitti vaativat basso-osat.

Metallica päätti jatkaa toimintaansa Cliff Burtonin kuoleman jälkeen todella nopealla aikataululla. Burtonin seuraajaksi palkattiin koesoittojen jälkeen Jason Newsted, ja yhtye esiintyi uudessa kokoonpanossa seuraavan kerran 8. marraskuuta 1986 Metal Churchin lämmittelijänä ja vain viikkoa myöhemmin Japanissa viiden konsertin minikiertueella Tokiossa, Nagoyassa ja Osakassa.[46] Vaikka Kirk Hammettin sanoin yhtye oli ”ihan romuna ja [Cliffin kuolema] ahdisti henkisesti jatkuvasti”,[47] Hammett oli sitä mieltä, että myös Cliff Burton olisi halunnut yhtyeen jatkavan.[48]

Cliff Burtonilla oli kuin olikin viimeinen sana sanottavana Metallican tulevaisuudesta. Brittitoimittaja Garry Sharpe-Young ehti haastatella Burtonia kuin vahingossa 20. syyskuuta 1986, vain viikkoa ennen basistin kuolemaa. Rumpali Lars Ulrichin piti tulla Birminghamissa Odeonilla järjestettyyn haastatteluun, mutta hänelle tuli este. Burton tarjoutui tilalle haastateltavaksi, ja Sharpe-Young vietti basistin kanssa takahuoneessa tuokion keskustellen muun muassa yhdysvaltalaisista yhtyeistä, Led Zeppelinistä ja sen rumpali John Bonhamin kuolemasta ja täysin arkipäiväisistä asioista.[49]

Viikkoa myöhemmin Sharpe-Young ymmärsi, että hänellä oli käsissään Cliff Burtonin viimeinen haastattelu, mutta toimittaja ei antanut sitä julkaistavaksi. Sharpe-Young kuitenkin paljasti, että haastattelun aikana oli ilmeisesti Led Zeppelin -keskustelusta virinnyt hypoteesi Metallica-rumpali Lars Ulrichin mahdollisesta kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Burtonin vastaus oli yksiselitteinen: he pitäisivät Ulrichin muistoksi isot juhlat, joissa viina virtaisi, ja etsisivät sitten uuden rumpalin – mahdollisimman nopeasti.[49]

Tyyli ja vaikutteet

muokkaa

Oman tiensä kulkija

muokkaa

Nuorena aikuisena Cliff Burton oli luonteeltaan huumorintajuinen, elämäniloinen, rento ja värikäs persoona, mutta samalla hyvin rehellinen, mietiskelevä, hiljainen ja vähäpuheinen.[50] Burtonin vanhempien hippielämäntyyli vaikutti häneen jo varhain. Hänen vähintään kymmenen vuotta ajastaan jäljessä oleva pukeutumistyylinsä – trumpettilahkeiset farkut ja kulunut farkkutakki, jonka alla kylminä päivinä saattoi olla flanellipaita – erotti hänet muista metallimuusikoista silmiinpistävällä tavalla.[51] Nuorena Burtonin kulkuneuvo oli vanha vihreä Volkswagen-merkkinen farmariauto, jonka hän oli ristinyt Hepokatiksi (engl. Grasshopper).[15][52] Burton rentoutui ystäviensä seurassa, käytti alkoholia runsaasti jo nuorena[15] ja poltti myös ajoittain kannabista.[53]

Esiintyessään lavalla Burton vapautui: hän liikkui energisesti, pyöritti päätään ja hiuksiaan villisti tuulimyllyn siipien lailla musiikin tahtiin ja keskittyi bassonsoittoon hyvin intensiivisesti unohtaen ajoittain ympäröivän maailman.[20] Lavalla häntä ei hätkähdyttänyt mikään. Vuonna 1985 Doningtonin moottoriradalla järjestetyillä Monsters of Rock -metallimusiikkifestivaaleilla 70 000 hengen yleisöllä oli tapana osoittaa yhtyeille hyväksyntäänsä viskelemällä lavalle kaikenlaista tavaraa, syötävää, pulloja ja jopa hiekkaa. Myös Metallica joutui tavarasateeseen. Cliff Burtonin bassovahvistimeen oli tarttunut kiinni yleisöstä lentänyt päärynä, mistä hän ei ollut moksiskaan. Burton söi hedelmän kesken kappaleen.[54]

Soittotekniikka ja musiikintuntemus

muokkaa

Cliff Burton soitti bassoa pelkästään sormilla eikä käyttänyt plektraa.[11] Jo varhaiset esiintymiset Trauman riveissä osoittivat Burtonin lahjakkuuden: yhtyeellä oli tapana soittaa omana ohjelmanumerona kahden kitaristin komppeja Burtonin soittaessa bassosooloja taustojen päälle.[19]

Klassisen musiikin teoriaa opiskellut Burton hyödynsi oppejaan heti alettuaan soittaa bassoa. Erityisesti hänen käyttämänsä kolmisoinnut ja arpeggiot perustuivat suoraan klassisessa musiikissa esiintyvään symmetriaan.[7] Musiikintuntemuksen hän yhdisti harjoitteluun. Kirk Hammettin mukaan Burton harjoitteli kiertueilla jatkuvasti, sekä bassolla että kitaralla. Hänellä oli hotellihuoneissa tapana kytkeä pieni kuulokesoittoon tarkoitettu Scholz Rockman -vahvistin kasettisoittimeen ja kahden kaiuttimen avulla säestää kuuntelemaansa musiikkia myös sähkökitaralla.[11]

Burton myös vältteli soitossaan kitaroiden tuplaamista eli kitarariffin tai muiden kitarakuvioiden toistamista bassokitaralla. Hänellä oli tapana kuunnella Hetfieldin soittamia kitarariffejä ja tehdä niiden ympärille oma bassosovitus. Burtonin melodiantaju käy ilmi esimerkiksi ”Jump In the Fire” -kappaleen bassokulusta, jossa hän keksi soittaa joka toisen tahdin loppukohdan ylempää kuin kitarat. Näin hän kykeni täyttämään rytmisoittimellaan melodiaosuuksia kappaleen osissa, joissa ei varsinaisesti ollut enää kahden rytmikitaran sahaaman riffin jälkeen melodialle tilaa.[51] Eräs toinen Burtonin keinoista saada basso kuulumaan sähkökitaravallien yli, vaikkapa kappaleessa ”Phantom Lord”, oli soittaa kuudestoistaosanuotteja yläkielillä, kun kitarat soittivat kahdeksasosanuotteja.[51] Pitkäaikainen Metallica-tuottaja Flemming Rasmussen vahvisti Burtonin jatkuvat pyrkimykset luovuuteen:

»Cliff halusi aina kehitellä kappaleiden sovituksia. [Hänelle] oli hyvin tärkeää, että biisissä oli mahdollisimman paljon hyviä bassojuttuja, eikä pelkästään orjallisesti rumpukomppia seuraavaa jumputusta.»
([51])

Studiossa Burton hyödynsi myös päällekkäin soittoa. Esimerkiksi kappaleen ”Damage Inc.” introssa on äänitetty useita efekteillä muutettuja bassokitararaitoja ja miksattu ne kappaleeseen päällekkäin.[22] Burton käytti soittaessaan paljon efektejä, jolloin hän sai bassosta hyvin kitaramaisia ääniä. Esimerkiksi kappaleen ”For Whom the Bell Tolls” intro ja kappaleen ”Orion” bassosoolo kuulostavat hyvin kitaramaisilta. Burtonin bassosoolojen, tyypillisen soundin ja wah-wah- sekä säröefektien käytön testamentiksi jäi albumin Kill ’Em All instrumentaalikappale ”(Anesthesia) Pulling Teeth”.

Metallica-rumpali Lars Ulrich paljasti vasta vuonna 1992 haastattelussa, miten paljon Burtonin musiikintuntemus oikeastaan vaikutti Metallican kehittymiseen esikoisalbumin ja sitä seuranneen albumin Ride the Lightning välissä:

»Hän antoi meille uuden tavan ajatella musiikkia harmonioiden ja melodioiden kautta. Se työtapa, jolla minä ja James [Hetfield] teemme musiikkia, kehittyi sinä aikana, kun Cliff oli bändissä, ja oikeastaan se muotoutui – – Cliffin ideoiden ympärille. Cliff on pitkälti vastuussa siitä, mitä Metallica nykyään on, vaikkei hän enää olekaan itse messissä.»
([55])

Myös James Hetfield on myöntänyt Burtonin vaikuttaneen vahvasti Metallican äänimaailmaan ja imagoon. Hetfield on sanonut, että ”ilman Cliffiä Metallica ei olisi se yhtye, mikä se on nykyään”[56] ja että ”Cliff toi musiikkiin melodisuutta, jonka hän oli oppinut klassista musiikkia opiskellessaan”.[55] Metallican valokuvaaja Ross Halfin oli myös sitä mieltä, että alkuaikoina Metallica oli nimenomaan Cliff Burtonin yhtye ja että Burton oli vahvasti vastuussa nelikon musiikillisesta suunnasta, ei niinkään Hetfield.[8]

Vaikka Burton oli varmasti tietoinen soittotaidoistaan, hän oli silti vaatimaton eikä pitänyt itseään tähtenä.[13][57] Cliff Burtonilla oli tapana usein sanoa, että joka hetki häntä parempi muusikko soittaa jossakin autotallissa – ero oli vain siinä, että tätä autotallimuusikkoa ei ollut vielä löydetty.[8]

Musiikilliset esikuvat ja vaikutteet

muokkaa

Cliff Burton itse kertoi Thrash Metal -lehden haastattelussa vuonna 1986 saaneensa bassonsoittoonsa vaikutteita muun muassa Geddy Leeltä, Geezer Butlerilta, ja Stanley Clarkelta.[13] Myös Lemmy Kilmisterin säröllä kyllästetty bassonsoitto vaikutti nuoreen Burtoniin.[11] Esikuvat olivat ilmeisen tärkeitä Burtonille. Valokuvaaja Ross Halfin kertoi Burtonin olleen hyvin hermona Metallican muiden jäsenten tehtyä hänelle vuonna 1985 jekun. Ennen konserttia Lontoon Palladiumissa Halfin kertoi soittajatovereiden yllyttämänä Burtonille, että itse Geezer Butler olisi yleisössä, mikä säikäytti rennosta asenteestaan tunnetun nuoren basistin perinpohjaisesti.[58]

Burton on sanonut myös ihailevansa sellaisia kitaristeja kuin Ritchie Blackmore, Jimi Hendrix, Uli Roth, Michael Schenker ja Tony Iommi, mikä selittänee Burtonin halukkuuden sooloilla.[13] Burton ihaili myös sekä perinteisiä hard rock -yhtyeitä kuten Thin Lizzyä, Aerosmithia ja Black Sabbathia että punk-yhtyeitä kuten Anti-Nowhere Leaguea,[59] Dischargea, Samhainia ja Misfitsiä,[60] jonka pääkallologon hän oli tatuoinut oikeaan olkavarteensa.[61]

Klassisen musiikin vaikutteet kuuluivat Burtonin soitossa, mutta hieman yllättävä ihailun kohde thrash metal -basistina tunnetulle Burtonille oli nokkelaa kitaravetoista poprockia soittava R.E.M.. Kyseinen yhtye oli pienen älykköpiirin suosikki, joka oli vuoteen 1986 mennessä julkaissut kolme kriitikoita miellyttänyttä albumia. Kirjailija ja toimittaja Joel McIver epäilee, että Burton pystyi samastumaan R.E.M.-basisti Mike Millsiin, koska Millsin vapaamuotoisissa ja melodisissa bassosovituksissa kuuluivat klassinen koulutus sekä pianonsoitto- ja sousafonitausta, jotka yhdistyivät kevyeen kitararockiin.[60] Kanadalaistoimittaja Martin Popoff oli myös sitä mieltä, että nimenomaan harmoniat kiinnostivat Burtonia. Popoff tiesi Burtonin ihailleen erityisesti R.E.M:n laulustemmoja ja Thin Lizzyn kitarastemmoja.[62]

Cliff Burtonin kiinnostus kauhukirjailija H. P. Lovecraftin teoksiin on synnyttänyt kaksi Metallican kappaletta. Albumilla Ride the Lightning julkaistu ”The Call of Ktulu” oli alkujaan nimeltään ”Hell Freezes Over”[63] ja sai innoituksensa Lovecraftin novellista ”Varjo Innsmouthin yllä” (engl. The Shadow over Innsmouth).[64] Kappaleen nimi lainattiin yleisesti Cthulhu-mytologiasta sekä erityisesti vuoden 1926 tarinasta ”Cthulhun kutsu” (engl. The Call of Cthulhu), jossa esiintyy lonkerokasvoinen Cthulhu-hirviöjumala.[65] Albumi Master of Puppetsiin sisältyi kappale ”The Thing That Should Not Be”, jonka sanoitus viittaa niin ikään Lovecraftin teoksissa esiintyvään merenpohjassa hitaasti raahautuvaan Suurten muinaisten (engl. Great Old One) ylipappiin Cthulhuun.[65]

Soittimet ja välineet

muokkaa
 
Rickenbacker 4001 -bassokitara, jonka tummanpunaista versiota Burton käytti Kill ’Em All -albumin aikoihin.

Aloittelevana basistina Cliff Burton käytti Sunn Coliseumin bassovahvistinta ja Electro-Harmonix Bassballs -merkkistä säröllä varustettua automaattista wah-wah-pedaalia. Burtonin ensimmäinen bassokitara oli käytetty Rickenbacker 4001.[22][66] Trauma-yhtyeen aikoina Burtonin vahvistinmerkki oli Randall.

Burtonin ensimmäinen kunnollinen bassovahvistin oli Mesa Boogie D-180. Burton soitti Kill ’Em All -albumin aikoihin punertavalla Oxblood-värityksellä viimeistellyllä vuosimallin 1973 Rickenbacker 4001 -bassokitaralla.[11][22] Rickenbackeriin oli asennettu Seymour Duncanin ja Gibsonin mikrofonit. Rickenbackerin jälkeen hän käytti Alembicin Spoiler-mallista bassoa, kunnes se varastettiin.[22] Burton valitsi uusiksi soittimikseen Aria Pro II -sarjan bassot tehtyään sopimuksen Aria Guitarsin kanssa.[11]

Ride the Lightning -albumin nauhoitusten jälkeen Cliff Burton alkoi käyttää Mesa Bass 400+ -merkkistä -putkivahvistinta.[11] Vahvistinkaapeiksi Burton valitsi Mesa Boogie 4×12:n eli Mesan valmistaman, neljästä kahdentoista tuuman elementistä kootun kaiutinkaapin. Burtonilla oli käytössään myös tilaustyönä tehty Mesan 1×15-kaappi, joka tosiasiassa oli 4×12-kaapin runkoon sijoitettu 15 tuuman kaiutin.[22]

Burtonin wah-wah- sekä fuzz-säröefektit luotiin Morley Power Wah Fuzz -efektipedaalilla. Hän käytti myös Electro-Harmonixin Big Muff -säröpedaalia.[11]

Bassokitarat

muokkaa
  • 1973 Rickenbacker 4001 Gibson Mudbucker- ja Seymour-Duncan Jazz Bass -mikrofoneilla
  • Aria Pro II SB-1000
  • Aria Pro II SB Black ’n’ Gold I
  • Alembic Spoiler, joka Burtonin sanojen mukaan varastettiin

Vahvistimet ja kaiutinkaapit

muokkaa
  • Sunn Coliseum 1×18″ -bassovahvistin (ensimmäinen vahvistin)
  • Randall-bassovahvistin ja 2×15″-kaiutinkaappi, joita Burton käytti soittaessaan Traumassa
  • Sunn Coliseum -päätevahvistin ja 2×15″-kaiutinkaappi, joita Burton käytti varhaisessa Metallicassa
  • Mesa Boogie D-180 -vahvistin
  • Mesa Bass 400+ -putkivahvistin
  • Mesa Boogie 4×12″ -kaiutinkaappi
  • Mesa Boogie kustomoitu 1×15″ -kaiutinkaappi
  • Ampeg SVT-1540HE Classic Series Enclosure -kaappi, jossa 4×10″ ja 1×15″ kaiutinelementit

Efektit

muokkaa
  • Chrome Tel-Ray Morley Power Wah Fuzz, wah-wah-efektipedaali
  • Electro-Harmonix Big Muff, säröpedaali

Kunnianosoitukset

muokkaa
” When a man lies, he murders some part of the world
These are the pale deaths which men miscall their lives
All this I cannot bear to witness any longer
Cannot The Kingdom of Salvation take me home? 		”

– Cliff Burton. ”To Live Is to Die” -kappaleen sanoitus kokonaisuudessaan.

Burtonin kuoleman jälkeen vuonna 1987 Metallica julkaisi Burtonin muistoa kunnioittaakseen videokokoelman Cliff ’em All. Videolla on sekä ammattikuvaajien että fanien kuvaamaa konsertti- ja haastattelumateriaalia. Videojulkaisun tuotot ohjattiin Cliff Burtonin vanhemmille.[53]

Metallican ensimmäinen Burtonin jälkeinen albumi ...And Justice for All sisältää Burtonin osittain kirjoittaman kappaleen ”To Live Is to Die”,[67] jonka loppuvaiheilla James Hetfield lausuu Burtonin kirjoittaman runon. Runon viimeinen säe ”Cannot the Kingdom of Salvation take me home” on kirjoitettu myös Dörarpissa Ruotsissa lähellä onnettomuuspaikkaa sijaitsevaan Burtonin muistokiveen.

Kenties tunnetuin Metallican ulkopuolinen kunnianosoitus Burtonille on Megadethin kappale ”In My Darkest Hour”, jonka Megadethin lauluntekijä ja Burtonin ystävä Dave Mustaine kirjoitti yhdeltä istumalta kuultuaan Burtonin kuolemasta.[68][69] Dave Mustaine oli ollut Metallican soolokitaristi, mutta hänet erotettiin vuonna 1983. Mustainen ja Burtonin välit säilyivät silti hyvinä.

Burtonin kuoleman jälkeen useat yhtyeet muistivat ystäväänsä ja kollegaansa lehti-ilmoituksin. Jon Zazula osti metallimusiikkilehti Kerrang!:ista kahden sivun verran ilmoitustilaa, johon tuli teksti ”The Ultimate Musician, The Ultimate Headbanger, The Ultimate Loss, A Friend Forever” (suom. Suurin muusikko, suurin headbanger, suurin menetys, ikuinen ystävä).[69] Bussionnettomuuden aikaan samalla kiertueella olleen thrash metal -yhtye Anthraxin ilmoituksessa luki ”Bell-Bottoms Rule!! Laugh it up, We Miss You” (Trumpettilahkeet rokkaavat!! Hymy korviin, me ikävöimme sinua).[69] Music for Nations valitsi kokosivun ilmoituksen, jossa luki yksinkertaisesti ”Cliff Burton 1962–1986.”[70]

Metal Church omisti Cliff Burtonille albuminsa The Dark (1986) ja Anthrax albuminsa Among the Living (1987). Suomalaisen thrash metal- yhtye Stonen toisen albumin nimi No Anaesthesia! on viittaus Metallican ensimmäisellä levyllä julkaistuun  Cliff Burtonin soolokappaleeseen ”Anesthesia (Pulling Teeth)”.

Kun Metallica nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen 4. huhtikuuta 2009, Cliff Burton oli lueteltuna kunniamaininnan saaneiden Metallica-jäsenten joukossa.[71] Red Hot Chili Peppersin basisti Flea piti tilaisuudessa muistopuheen ja Cliffin isä Ray Burton käväisi lavalla Metallican kanssa kiittämässä pojalleen annetusta kunnianosoituksesta.[72]

Burtonin kuolinpaikalla Dörarpissa Smålandissa on vieraillut runsaasti Metallican faneja eri puolilta maailmaa etenkin onnettomuuden vuosipäivinä. Vuonna 2006, jolloin Burtonin kuolemasta tuli kuluneeksi 20 vuotta, Metallican ruotsalaiset ihailijat pystyttivät hänelle omistetun muistokiven lähelle tapahtumapaikkaa.[42]

Julkaisut

muokkaa

Trauma

muokkaa

Metallica

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Chirazi, Steffan: So What! The Good, the Mad and the Ugly. London: Broadway Books (Random House), 2004. ISBN 0-340-83581-8 (englanniksi)
  • Christe, Ian: Pedon meteli. Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. ((Sound of the Beast. The Complete Headbanging History of Heavy Metal, 2003.) Suomentanut Jone Nikula) Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 978-951-0-31126-4
  • McIver, Joel: Metallica. Thrashtitaanien tie maailman mahtavimmaksi metallibändiksi… ja mitä sitten tapahtui. ((Justice for All. The Truth About Metallica, 2004.) Suomentanut Ilkka Salmenpohja) Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-618-6

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ McIver 2007, s. 119.
  2. ↑ RIAA Gold and Platinum Search (Käytetty hakusanoja "Metallica" ja "Master of Puppets") haku tehty 31.7.2008. RIAA. Viitattu 31.7.2008. (englanniksi)
  3. ↑ Esimerkiksi seuraavissa yleisöäänestyksissä: Radio Rock: Kaikkien aikojen Metallica-albumi, Radio Rockin 100 kaikkien aikojen parasta rock-albumia, IGN: Top 25 metal albums (Arkistoitu – Internet Archive), Metal-rules.com: The Top 100 Heavy Metal Albums (Arkistoitu – Internet Archive) sekä luetteloissa: Time-lehden 100 parasta albumia (Arkistoitu – Internet Archive) ja Guitar Worldin neljänneksi paras kitara-albumi kautta aikain (GW, 2006).
  4. ↑ McIver 2007, s. 424.
  5. ↑ Cliff Burton: Some facts Music Fan Clubs. Viitattu 16.8.2008. (englanniksi)
  6. ↑ McIver 2007, s. 25–26.
  7. ↑ a b c d e f McIver 2007, s. 114.
  8. ↑ a b c d e McIver 2007, s. 116.
  9. ↑ a b c McIver 2007, s. 25.
  10. ↑ Chirazi, s. 6–7.
  11. ↑ a b c d e f g h i j k The King of Metal Bass Bass Player. helmikuu 2005. Viitattu 26.7.2008. (englanniksi)
  12. ↑ a b McIver 2007, s. 121.
  13. ↑ a b c d McIver 2007, s. 117.
  14. ↑ Donato, Dave: Agents of Misfortune Video (Dave Donaton virallinen kotisivu) RotGrub.Com. Arkistoitu 10.10.2007. Viitattu 16.8.2008. (englanniksi)
  15. ↑ a b c McIver 2007, s. 26.
  16. ↑ Chirazi, s. 13.
  17. ↑ McIver 2007, s. 69.
  18. ↑ Christe, s. 90.
  19. ↑ a b c McIver 2007, s. 108.
  20. ↑ a b c McIver 2007, s. 109.
  21. ↑ McIver 2007, s. 110–111.
  22. ↑ a b c d e f g Cliff Burton R.I.P. – 1986 Interview (Puhtaaksikirjoitus: Corinne Lynn) Helmikuu 1986. MetWorld.com. Viitattu 26.7.2008. (englanniksi)
  23. ↑ McIver 2007, s. 109–110.
  24. ↑ Pole, P. A.: Tribute to Cliff Burton nunnie.com. 18.3.2002. Viitattu 26.7.2008. (englanniksi)
  25. ↑ McIver 2007, s. 112.
  26. ↑ McIver 2007, s. 121.
  27. ↑ a b McIver 2007, s. 151–153.
  28. ↑ ”Hammer Time”. Guitar World, Helmikuu 2008. Future US, Inc.. (englanniksi)
  29. ↑ McIver 2007, s. 153.
  30. ↑ Christe, s. 117.
  31. ↑ a b McIver 2007, s. 152.
  32. ↑ Ride the Lightning Allmusic. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  33. ↑ McIver 2007, s. 171–172.
  34. ↑ ”For Whom the Bell Tolls” (Ride the Lightning). Metallica, Megaforce Records]], 1984.
  35. ↑ McIver 2007, s. 172.
  36. ↑ ”The Call of Ktulu” (Ride the Lightning). Metallica, Megaforce Records, 1984.
  37. ↑ The History of Metallica Metallica.com. Arkistoitu 18.4.2007. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  38. ↑ Cliff Burton -sivut Metal George. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 17.5.2008. (englanniksi)
  39. ↑ a b c Juuti, Mikko: Järkyttävä onnettomuus tasan 35 vuotta sitten – totuus 24-vuotiaan Cliff Burtonin kuolemasta on edelleen hämärän peitossa 27.9.2021. Ilta-Sanomat.
  40. ↑ McIver 2007, s. 204.
  41. ↑ a b c d McIver 2007, s. 209.
  42. ↑ a b Andersson, Magnus: Här sörjer fansen Metallicas basist Expressen. 27.9.2016. (ruotsiksi)
  43. ↑ Metallica: Cliff Burton ’Memorial Day’ Photos Posted Online Blabbermouth. 1.10.2006. Viitattu 16.8.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  44. ↑ Christe, s. 185.
  45. ↑ Cliff Burton – Biography Internet Movie Database. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  46. ↑ McIver 2007, s. 220.
  47. ↑ McIver 2007, s. 293.
  48. ↑ McIver, 15. Takaisin autotalliin (1986–1987), s. 223.
  49. ↑ a b McIver 2007, s. 215.
  50. ↑ McIver 2007, s. 113.
  51. ↑ a b c d McIver 2007, s. 115.
  52. ↑ Chirazi, s. 6.
  53. ↑ a b Christe, s. 231.
  54. ↑ Christe, McIver 2007, s. 173.
  55. ↑ a b McIver 2007, s. 212.
  56. ↑ James Hetfield Talks On Cliff Burton’s Influence (Alkuperäinen haastattelu julkaistu Dagens Nyheter -lehdessä 2006) 6.10.2006. Ultimate Guitar. Viitattu 17.5.2008. (englanniksi)
  57. ↑ Oimoen, Harald (haastattelu); Bayer, Alex (www-sivu): Interview with Cliff’s parents All Metallica. Arkistoitu 16.5.2008. Viitattu 30.7.2008. (englanniksi)
  58. ↑ McIver 2007, s. 193–194.
  59. ↑ Chirazi, s. 2.
  60. ↑ a b McIver 2007, s. 118.
  61. ↑ McIver 2007, s. 104 (Burtonin tatuointi näkyy selvästi sivulla olevassa kuvassa).
  62. ↑ McIver 2007, s. 415.
  63. ↑ McIver 2007, s. 162.
  64. ↑ The Call of Ktulu Encyclopedia Metallica. Viitattu 16.8.2008. (englanniksi)
  65. ↑ a b McIver 2007, s. 185.
  66. ↑ McIver 2007, s. 27.
  67. ↑ To Live is To Die Allmusic. Viitattu 17.5.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  68. ↑ Megadeth Lyrics Megadeth Lyrics. Arkistoitu 24.4.2010. Viitattu 17.5.2008. (englanniksi)
  69. ↑ a b c McIver 2007, s. 210.
  70. ↑ Pole, P. A.: Tribute to Cliff Burton – Part 2 nunnie.com. 16.3.2002. Viitattu 20.7.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  71. ↑ Metallica: inducted in 2009 The Rock and Roll Hall of Fame and Museum. Viitattu 22.4.2010. (englanniksi)
  72. ↑ 2009 Induction Ceremony The Rock and Roll Hall of Fame and Museum. Arkistoitu 25.3.2010. Viitattu 22.4.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Cliff_Burton&oldid=22709820”