Wikipedia

Armas Äikiä

suomalainen poliitikko

Armas Äikiä (14. maaliskuuta 1904 Pyhäjärvi Vpl – 20. marraskuuta 1965 Helsinki)[1] oli suomalainen runoilija, kirjailija, kääntäjä, toimittaja ja poliitikko. Äikiä kuului Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johtoon 1930-luvun lopusta alkaen, asui vuosia Neuvostoliitossa ja oli talvisodan aikana perustetun Terijoen hallituksen maatalousministeri. Hän käytti myös salanimiä Viljo Veijo, Ami Aarto ja Liukas Luikku. Sekä Äikiän poliittisten mielipiteiden että kulttuuri- ja taidekäsitysten on luonnehdittu edustaneen dogmaattista neuvosto-marxismia.[1][2]

Varhaisvuodet Suomessa

muokkaa

Äikiä syntyi Karjalankannaksella Viipurin läänin Pyhäjärvellä kyläräätälin perheeseen. Hän muutti 19-vuotiaana Helsinkiin ja liittyi tuolloin kiellettyyn kommunistipuolueeseen sekä toimi vasemmistotyöväen julkisissa järjestöissä. Äikiä työskenteli toimittajana, ja hän oli päätoimittaja Liekki-, Itä ja Länsi- sekä Työväenjärjestöjen Tiedonantaja -lehdissä. Vuodet 1927–1928 ja 1930–1935 Äikiä vietti vangittuna. Tuomiot tulivat kiellettyyn poliittiseen toimintaan osallistumisesta.[1][2]

Vapauduttuaan vuonna 1935 Äikiä siirtyi Neuvostoliittoon. Koska hän teki sen laittomalla tavalla ja kesken ehdonalaisen vapautensa, hän menetti Suomen kansalaisuuden.[1] Hän oli harvoja Neuvostoliittoon siirtyneistä kommunisteista, jotka eivät joutuneet pakkotyöleireille ja selviytyivät hengissä 1930-luvun vainoista. Hänen oletetaan työskennelleen NKVD:n ilmiantajana.[2]

Neuvostoliitossa

muokkaa

Neuvostoliitossa Äikiä työskenteli aluksi Suomen Kommunistisen Nuorisoliiton (SKNL) palveluksessa.[3] Hän opiskeli nimellä Pavel Hirn tai Paul Hirn Moskovan kansainvälisessä Lenin-koulussa, jonka lakkauttamisen yhteydessä vuonna 1938 hänet siirrettiin Kominternin palvelukseen.[4] Äikiästä tuli Kommunistisen nuorisointernationaalin Suomen-asioiden esittelijä.

Otto Wille Kuusisen talvisodan aikana vuosina 1939–1940 johtamassa Terijoen hallituksessa Äikiä oli maatalousministeri.[5] Hän ei tehnyt tähän tehtävään liittyviä virkatoimia, kuten eivät muutkaan Terijoen hallituksen jäsenet. Toimittaja Yrjö Kilpeläinen eli nimimerkki Jahvetti väitti useassa pakinassaan, että Äikiä olisi halunnut kulttuuriministeriksi. Kuusinen oli Jahvetin tietojen mukaan kuitenkin estänyt tämän, mikä johtui Äikiän taiteellisen ilmaisun kehnoudesta.lähde? Poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan mukaan Äikiä ”arveli olevansa runoilija”.[6]

Jatkosodan aikana vuosina 1942–1944 Äikiä toimitti Kominternin suomenkielisiä radiolähetyksiä eli suomalaisille suunnattua Yleisradion aalloilla lähetettyä radiopropagandaa Arkangelissa ja Leningradissa.[3] Hänellä oli tapana huudella herjoja ja kommentteja Jahvetin radiopakinoiden päälle samalla lähetystaajuudella[1]. Radiolähetyksissä käyttämänsä värikkään kielenkäytön ansiosta Äikiä sai kansan suussa liikanimen ”Räikiä”[5].

Äikiästä tuli Karjalan kirjailijaliiton puheenjohtaja vuonna 1940 ja Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston taideasiain hallinnon päällikkö 11. heinäkuuta 1940. Äikiä laati sanoituksen tasavallan kansallislauluun, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan hymniin.[7]

Suomeen paluun jälkeen

muokkaa

Äikiä palasi vuonna 1947 Suomeen[8], mutta hän ei saanut takaisin Suomen kansalaisuuttaan eikä siten voinut työskennellä nyt laillistetun SKP:n johtopaikoilla. Hän työskenteli työviisumilla toimittajana melko vaikutusvaltaisella paikalla Demokraattisen lehtipalvelun (DLP) johdossa. Hän kirjoitti myös pakinoita SKP:n pää-äänenkannattajaan Työkansan Sanomiin nimimerkillä Liukas Luikku.[1][2]

Kansallisteatteri esitti syksyllä 1948 Jean-Paul Sartren näytelmää Likaiset kädet, jossa pääosanäyttelijä Aku Korhonen oli naamioitu Staliniksi. Näytelmän kritiikit olivat muuten myönteisiä, mutta Työkansan Sanomissa 12. lokakuuta 1948 julkaistussa Äikiän kirjoituksessa ”Kansallisteatterin tökerö teko” syytettiin teatteria Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vahingoittamisesta. Koska Äikiän artikkeleita luettiin Neuvostoliitossa, se herätti siellä huomiota, minkä seurauksena Neuvostoliitto lähetti nootin Suomen ulkoministerille ja näytelmän esityksen loppuivat.[5][2]

Vuonna 1952 Äikiä ajautui konfliktiin SKDL:n lehden Vapaan Sanan päätoimittajan Raoul Palmgrenin kanssa. Palmgren piti DLP:n toimittamaa materiaalia julkaisukelvottomana ja korjaili tekstejä. Äikiän Viljo Veijon nimellä julkaisemia romaaneja Palmgren piti taiteelliselta arvoltaan vähäisinä. Äikiä voitti kiistan, sillä Palmgren jätti marraskuun lopussa eroanomuksensa SKP:lle, ja SKDL:n liittotoimikunta vapautti hänet päätoimittajan tehtävistä 15. joulukuuta 1952.[9] Kimmo Rentola vertaa Palmgrenia ja Äikiää älykköinä: ”Intellektuellina Palmgren pesi Neuvostoliiton entisen radioäänen 6–0, mutta sai lähtöpassit puolueesta.”[6] Palmgrenin tilalle Vapaan Sanan päätoimittajaksi nimitettiin Jarno Pennanen. Vuoden 1956 loppukesästä Äikiä nimitettiin lyhyeksi aikaa Työkansan Sanomien vt. päätoimittajaksi lomalle siirretyn Mauri Ryömän tilalle, jolloin hänen tehtäväkseen muodostui Ryömän käynnistämän avoimesti puolueen ongelmia ruotineen lehdistökeskustelun taltuttaminen.[10]

Äikiä oli tärkeä taustavaikuttaja SKP:ssa, mutta häntä ei Neuvostoliiton kansalaisena valittu virallisesti puolue-elinten jäseneksi. Veli-Pekka Leppänen on kutsunut Äikiää SKP:n ”politbyroon ulkojäseneksi”.[11]

Kirjailijana

muokkaa

Äikiä joutui konfliktiin Kiilan puheenjohtajan Arvo Turtiaisen ja monen muun vasemmistokirjailijan kanssa. Kiila päätyi Äikiän aatteellisten kannattajien haltuun. Äikiä julkaisi vuonna 1948 runokokoelman Henkipatto, jota Elvi Sinervo kritisoi rytmiltään kömpelöksi.[2] Äikiä julkaisi Viljo Veijon nimellä satiiriset romaanit Lotta Hilpeläinen (1951) ja Sinisten silmien tähden (1952). Hän sanoitti poliittisia kisällilauluja ja agitaatiorunoutta sekä suomensi Aleksandr Puškinin, Mihail Lermontovin ja Vladimir Majakovskin runoja.[1] Majakovski-suomennokset ovat saaneet kiitosta[2]. Äikiä suomensi myös kirjailijanimellä Ami Aarto.[12]

Äikiän aikalainen, kriitikko Maija Savutie on arvostellut kollegaansa kovin sanoin:[5]

»Hänessä oli pahinta se neuvostoliittolaisen kokemuksen tuoma oikeaoppisuus ja itsevarmuus. Hän jätti koulumestarin vaikutelman jo puheessaan sijoittamalla sanojen loppuun venäläisen kiekaisun.»

Viimeiset vuodet ja hautajaiset

muokkaa
 
Äikiän ja Aimo Aaltosen haudat SKP:n johtohenkilöiden yhteishaudassa Malmin hautausmaalla.

Viimeisinä vuosina Äikiän kirjoitustyö jäi vähäiseksi alkoholismin vuoksi. Hän kuoli Helsingissä 20. marraskuuta 1965.[2] Viimeisenä elinvuonnaan hän ei mitä ilmeisimmin työskennellyt lainkaan: hänen Kansan Arkistossa säilytetystä vuoden 1965 tammikuussa leimatusta Yleisen lehtimiesliiton myöntämästä lehtimieskortistaan puuttuu merkintä lehdestä tai lehtipalvelusta sekä poliisiviranomaisen leima ja kuittaus kohdasta, jonka mukaan kortin haltijalla on pääsy poliisin yleisöltä sulkemiin tilaisuuksiin ja paikkoihin. Äikiän artikkeleita ei enää vuoden 1965 lehdistä löydy.lähde?

Kommunisti-lehden päätoimittaja Inkeri Lehtinen kirjoitti artikkelissaan hautajaisista, että ”koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa”. Äikiän uurna laskettiin Malmin hautausmaalle SKP:n johtohenkilöiden yhteishautaan. Uurnan laskivat Aimo Aaltonen ja Ville Pessi presidentti Urho Kekkosen tehtävään määräämän poliisivartion valvonnassa. Presidentin käskystä muiden saattajien läsnäoloa ei sallittu.[13]

Mauri Sariola romaanissaan Armeija piikkilankojen takana (1970) sotavanki kuvaa Äikiää retiisiksi: ”ehkä valkoinen ja suomalainen sisältä”.[2]

Teokset

muokkaa
  • Kaksi soturia: runoelma. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1941
  • Laulu kotkasta: runoelma. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1941
  • Kalterilyyra: runoja. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1945
  • Tulikantele: runoja. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1947
  • Henkipatto. Kansankulttuuri, Helsinki 1948
  • "Kolmas tie". Kansankulttuuri, Helsinki 1948
  • Vladimir Majakovski. Kansankulttuuri, Helsinki 1950
  • Lotta Hilpeläinen. Kansankulttuuri, Helsinki 1951
  • Sinisten silmien tähden. Kansankulttuuri, Helsinki 1952
  • Tänään ja vuonna 1965. Kansankulttuuri, Helsinki 1959
  • Laulaja tulivuoren juurella: Kössi Kaatran elämä ja työ. Yhteistyö, Helsinki 1962
  • Historia paljastaa: SDP:n johdon todelliset kasvot, kirj. Armas Äikiä ym., julk. Helsingin puhelinyhdistyksen työntekijöiden toveriryhmä. Helsinki 1975

Suomennokset

muokkaa
  • A. S. Pushkin: Valitut teokset. I kirja: Runoja ja runoelmia; toimitus J. E. Virtanen, P. A. Hyppönen, Väinö Aalto; suomentaneet Jalmari Virtanen, Tatu Väätäinen, Armas Äikiä, Kaarlo Halme, Emil Virtanen, V. K. T. Kirja, Petroskoi 1937
  • Neuvostorunoutta: kokoelma; suomentanut Armas Äikiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1947
  • Mihail Lermontov: Runoja ja runoelmia; suomentanut Armas Äikiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1947
  • Vladimir Majakovski: Vladimir Iljitsh Lenin; suom. Armas Äikiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1947, 1952
  • Mihail Lermontov: Karkuri: mtsyri; suom. A. Äikiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1952
  • Marietta Shaginjan: Luomistyön vapaudesta neuvostotaiteessa; suom. Armas Äikiä. Kansankulttuuri, Helsinki1 1953
  • Vladimir Majakovski: Hyvin!: lokakuu-runoelma; suom. A. Äikiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1955
  • Vladimir Majakovski: Runoja ja runoelmia; suom. Armas Äikiä. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1958
  • 20 Neuvostoliiton runoilijaa; suom. Armas Äikiä. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1960

Lähteet

muokkaa
  • Kalevi Kalemaa: Äikiä, Armas Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita, Otava, Helsinki 1975.
  • Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi. SKS, Helsinki 2006.
  • Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu. Edita, Helsinki 1999.
  • Kallis toveri Stalin (Toim. Lebedeva, Rentola, Saarela). Edita, Helsinki 2002.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g Kalemaa, Armas Äikiä
  2. ↑ a b c d e f g h i Petri Liukkonen: Armas Äikiä (1904–1965) Authors' Calendar (englanniksi)
  3. ↑ a b Kallis toveri Stalin, s. 512.
  4. ↑ Krekola, s. 338–339, 350.
  5. ↑ a b c d Leena Sharma: Kun Kansallisteatteri murhasi Stalinin. Suomen Kuvalehti, 27.4.2018, nro 17, s. 43. Otavamedia.
  6. ↑ a b Kimmo Rentola: Voiko älykkö olla oikeistolainen? Helsingin Sanomat 12.4.2023, s. A5 online
  7. ↑ Karjalan-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavallan valtiohymni (www.heninen.net) Hymni
  8. ↑ Krekola, s. 372, 404.
  9. ↑ Haikara, s. 102–111.
  10. ↑ Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon; Kommunistit Helsingissä 1944–1951, s. 837. KSL, Helsinki 1994.
  11. ↑ Leppänen 1999, s. 42.
  12. ↑ Klapuri, Tintti: Venäläisen modernistisen runouden suomalainen käännöshistoria, 1918–1930. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN, 2016, nro 3, s. 48. Kirjallisuudentutkijain Seura KTS.
  13. ↑ Tipi Tuovinen: Rajamäen pojat, ensimmäinen kisällilauluryhmä.[vanhentunut linkki] Laulu ottaa kantaa (PDF)

Aiheesta muualla

muokkaa
Terijoen hallitus
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Armas_Äikiä&oldid=22628058”